Virpi Pöyhönen:
TULIVUORET

Mies rakasti tulivuoria. Hän tiesi niistä todennäköisesti yhtä paljon kuin maansa johtavat tulivuoritutkijat, vaikkei ollut koko elämänsä aikana nähnyt ainuttakaan. Mies ei ollut koskaan käynyt kotikaupunkinsa rajojen ulkopuolella, saati vieraissa maissa.

Jouluisin mies sai vaimoltaan lahjaksi tulivuoria käsittelevän kirjan. Kun vaimo oli antanut ensimmäisen lahjakirjan tasan kaksikymmentä vuotta sitten mies oli ärtynyt, eikä ollut kyennyt avaamaan lahjakirjaa useaan tuntiin. Huomattuaan, ettei vaimo esittänyt kysymyksiä kirjasta tai halunnut katsoa sen kuvia yhdessä miehen kanssa, mies oli alkanut nauttia lahjoistaan ja samalla arvostanut vaimoaan entistäkin enemmän.

Avattuaan paketin mies myhäili innostuneena, istui nojatuoliinsa olohuoneen nurkassa ja sytytti tupakan. Se paloi hitaasti, savu leijaili ilmaan pakottamatta. Samalla hän katseli kannen kuvaa ja kuvitteli mielessään kirjan sisältöä. Poltettuaan tupakan mies avasi kirjan ja selaili sitä varovasti, lukien pätkän sieltä toisen täältä, ennen kuin syventyi lukemaan järjestelmällisesti, aloittaen sisällysluettelosta ja edeten sitten rivi riviltä kohti viimeistä sivua.

Kirjojen kuvat esittivät yleensä purkautuvaa tulivuorta, joka sylki levottomana suustaan kuumaa, punaista laavaa. Kuvat olivat kauniita, mutta merkityksettömiä. Sen sijaan kuva, jossa vuori oli jo rauhoittunut purkauksen jälkeen, sai miehen pysähtymään pitkäksi aikaa. Hymy oli vain aavistus miehen suupielissä, mutta ulottui silmäkulmiin asti. Laava oli löytänyt paikkansa vuoren rinteiltä ja tulivuori seisoi yksin keskellä maisemaa, jonka oli hetkeä aiemmin muokannut uudelleen.

Tulivuorten lisäksi mies rakasti vaimoaan. Juuri tästä syystä vaimon tänä jouluna antama lahja sai hänet neuvottomaksi. Mies oli polttanut tupakan loppuun ja avannut saamansa kirjan. Hän ei kuitenkaan päässyt lukemisessa ensimmäistä sivua pidemmälle, kun hänen katseensa osui kirjan väliin piilotettuun kirjekuoreen. Vaimon oli täytynyt säästää vuosikausia ostaakseen heille lentoliput ja hotellimajoituksen kaukaiseen maahan, alueelle jolla oli maailman tihein aktiivinen tulivuorikanta. Avattuaan kirjekuoren mies nosti pettyneenä katseensa vaimoonsa ja sanoi ainoastaan: - Kiitos. Rakas.

Myös vaimon kasvoilta paistoi pettymys. Hän muisti jokaisen ylityötunnin ja selänvihlaisun, puhumattakaan vaaleanvihreästä kesäleningistä tai kettukauluksisesta talvitakista, jotka olivat jääneet ostamatta. Takissa oli ollut sisävuori silkkiä, niin sileää, että sitä tuskin tunsi iholla. Mies ajatteli kuinka rumalta pakotettu hymy sai vaimon kasvot näyttämään. Sitten hän istui nojatuoliinsa pitkäksi aikaa. Hänen neuvottomuutensa ei aiheutunut siitä, ettei hän olisi tiennyt mitä tahtoi lahjalleen tehdä, vaan pikemminkin siitä, että hän tiesi täsmälleen, mitä tulisi tekemään. Järjestelmällisenä ihmisenä mies puntaroi mahdollisia seurauksia ja rajasi ne lopulta kahteen vaihtoehtoon: Vaimo suuttuisi ja jättäisi hänet.

Vaimo suuttuisi, muttei jättäisi häntä. Tilanne aiheuttaisi heidän välilleen juovan, joka ei katoaisi koskaan.

Kun mies oli saanut pohdintansa päätökseen, hän tunsi olonsa hieman varmemmaksi ja oli valmis sanomaan vaimolleen sen, mitä hänen täytyi sanoa: - Rakas. Minä en lähde.

Tämän jälkeen mies puki päälleen pilkkihaalarin ja lähti ulos. Talviaurinko pakotti silmiä hänen kävellessään jäälle ja kaukana valkoinen katosi viivaksi horisonttiin. Kairatut avannot olivat tulivuorenkraattereita.

Rauhallisesti mies painoi terän jäähän ja pyöritti kahvaa oikealla kädellään. Jäähän muodostui pyöreä reikä ja hänen vetäessään kairan ylös, ryöpsähti jäähileinen vesi ulos avannosta. Mies ajatteli tulivuorta, joka purkautui samanaikaisesti tuhansien kilometrien päässä.

HAASTATTELU