20 VUOTTA JOHANNA SINISALOA
Kädettömät kuninkaat koostuu Sinisalon novelleista ajalta 1985-2005

Johanna Sinisalon esikoisteos ilmestyi viisi vuotta sitten, mutta hänen kirjallinen uransa on ollut menestyksekäs ja ulottuu kauas. Sinisalo voitti vuonna 2000 esikoisromaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi Finlandia-palkinnon. Esikoisromaanin englanninkielinen käännös voitti tänä vuonna arvostetun amerikkalaisen James Tiptree Jr. -palkinnon. Hänen kolmas kirjansa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on kokoelma novelleja, joita on aikoinaan julkaistu eri antologioissa ja lehdissä. Vanhin kertomuksista on vuodelta 1985, uusin on tehty tätä teosta varten.

"Olisi dramaattista puhua kootusta teoksesta. Tarkoitus ei ollut tehdä uljasta retrospektiivia. Tarinat on julkaistu lehdissä, joita ei enää voi saada käsiinsä. Onhan se jännittävä katsaus kirjailijan historiaan. Minulta kysyttiin, tunnistanko vielä itseni tarinoista. Näen novellit samalla tavalla kuin katsoisin itseäni: en enää esimerkiksi käyttäisi tuollaista tukkaa, mutta kyllä se olen minä," Sinisalo kertoo.

Kirjan tarinat on julkaistu sellaisenaan, Sinisalo ei ole lähtenyt hiomaan niitä uudelleen. "Nyt kirjasta näkee, kuinka sanan ja kielen käyttö ja tarinankerrontani on kehittynyt. Jos olisin lähtenyt käsittelemään tarinoita, niin tämä taso olisi rikkoutunut."

Sinisalo on aina kirjoittanut enemmän tai vähemmän tieteiskirjallisuuden lajityyppiin kuuluvaa proosaa. "Lajityyppi tai tapa käsitellä asioita ei ole minulle päämäärä vaan väline. Monen asian näkeminen vaatii todellisen elämän niksauttamista raiteiltaan. Olen yrittänyt siirtää todellisuuden valonheittimen paikkaa," kirjailija sanoo.

Sinisalon mukaan Suomessa on hyvin vahva realismin perinne ja muunlaisia tapoja kirjoittaa vierastetaan edelleen. "Ensimmäisen kirjan jälkeen sain paljon sellaista palautetta, että 'eihän tämä ole totta'. Mutta kyllä Tuntemattoman sotilaan hahmot ovat yhtä fiktiivisiä kuin Frodo Reppuli. Kyllä minun mielestäni Suomeen mahtuu tämän tyyppistä kirjallisuuttakin."

Teksti: Kitti NurmiKuva: Jaana Määttä