Teksti: Anneli PerkiöKuvat: Kaisu Tuokko

SUOMALAISEN NAISSANKARIN TIE

Turkulaisilla teatterinharrastajilla on tänä kesänä mahdollisuus nähdä kaksi erilaista naistenmiehen kuvausta - nimittäin TeatteriSuden Don Juan ja Jo-Jo-teatterin Laulu tulipunaisesta kukasta. En tiedä, paljonko kyseisten teatterien nykyinen yhteistyö on vaikuttanut aiheenvalintaan vai onko se pelkkää sattumaa, mutta hauskan vertailukohdan se katsojalle tarjoaa. Mikä on yleismaailmallisen donjuanin ja kotosuomalaisen vastineen ero?

Vastaavuus löytyy ainakin puhelahjojen osalta: kummatkin hurmaavat naisensa sujuvalla puheella, mitä tietenkin edullinen ulkomuoto edesauttaa. Suomalaisessa ympäristössä sujuvasanainen mies on ollut siitä harvinainen, että jos sellainen on valjastanut lahjansa naisten vokotteluun, on menestys ollut lähestulkoon varmaa. Menestystä Tulipunaisen kukan Olavi (Timo Virkkula) kokeekin ylenmäärin. Outo, otteissaan ripeä kulkumies vetoaa maalaistyttöihin, jotka ovat tottuneet oman kylän poikien saamattomuuteen ja puhumattomuuteen.

Olavi on Peer Güntin hengenheimolainen: rauhaton kulkija, joka etsiessään "itseään" ei pysähdy ajattelemaan tekojensa seurauksia. Toisin kuin Peer Günt hän kuitenkin löytää rauhansa ja vieläpä ajoissa. Ylpeä Kyllikki (Maarit Junkkarinen) ei halua antautua hetken huviksi vaan vaatii itselleen kuuluvaa arvoa tasavertaisena ihmisolentona. Johannes Linnankosken sata vuotta sitten kirjoittama teksti tuntuu tässä kohdin hyvin ajattomalta. Vastuun ja velvollisuuden pakoilu ja oman nautinnon etsiminen on yksi nykyajan ihannoituun sinkkuelämään liitetty negatiivinen määre. Olavi vetoaa seksuaalisuutensa toteuttamisessa "luonnon vapaaseen valtakirjaan" - teema, johon viime vuosisadan vaihteen kirjallisuus vilkkaasti otti kantaa. Linnankoski kuitenkin osoitti, että teoilla oli seurauksensa ja senhän Olavikin lopulta katkerasti kokee omantunnon viimein alkaessa vaivata.

Markku Tuulenkarin ohjaama Jo-Jo-teatterin väki onnistuu luomaan varsin elävän kuvauksen patriarkaaliseen maalaisympäristöön sijoittuvasta kehityskertomuksesta. Tärkein osatekijä tässä onnistumisessa on tietenkin Timo Virkkulan roolisuoritus Olavina, mikä yksin jo tuo tarpeellista uskottavuutta Tulipunaiseen kukkaan. Jo-Jo-teatterin kesäinen ensemble on lahjoiltaan melko moninaista, mutta pätevä ohjaus onnistuu melko tehokkaasti välttämään epätasaisuudesta johtuvat karikot. Joidenkin naisten puheilmaisu kuitenkin vaivasi värittömyydellään. Fyysiseen ilmaisuun sen sijaan oli saatu yhtenevä linja ja joukkokohtaukset oli toteutettu toimivasti. Useat kekseliäät oivallukset - mm. koskenlaskun toteuttaminen nukketeatterin keinoin - toivat esitykseen hauskuutta. Ja muutamat yksilösuoritukset olivat suorastaan loistavia: Kauppo Ignatov Olavin yksisilmäisenä kaverina teki tasaisen varman roolin ja Aleksi Roiha onnistui varsinkin "osamiehen" osassaan. Maarit Junkkarinen Kyllikkinä tuntui aluksi kovin yksitotiselta, mutta vakuutti sitten voimansa olevan juuri tässä totisuudessa, joka Olavinkin lopulta taltutti.

Johannes Linnankosken suomalaisen naissankarin tie vei siis lopulta anteeksiannon ja ymmärtäväisyyden kautta tasavertaiseen ja onnelliseen avioliittoon - eikä infernon kauhuihin, kuten tunnetumman esikuvansa käy Rettigin puistossa. Rakkauden ikuisesti kiehtovaa aihetta molemmat kuitenkin osaltaan valottavat.