| Teksti: Timo Parkkola
REALISMIA KAATAMASSA
Se mitä ei voi nähdä täytyy lukea
Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola väittävät poleemisessa teoksessaan Jälkisanat/sianhoito-opas että
suomalaiset ovat maailman ainoa kansa, joka apriorisesti tietää mikä on totta ja jolla ei ole tähän totuuskäsitykseen
edes ironista suhdetta. Eskelisen ja Lehtolan polemiikki on osunut maaliinsa. Lukijatutkimuksen mukaan (esim. Jokinen 1996)
suomalainen lukija haluaa kirjaltaan juuri sitä minkä tietää todeksi, arkista kieltä, tavallisia ihmisiä ja tosiasioita.
Käännöskirjoille on vapauksia annettu hieman enemmän ja jos kirjailija on voittanut nobelin, on hän saanut sekoittaa
tekstiinsä peräti fantastisia aineksia. Mutta suomalaiselle se ei ole sallittua. Varsinkin jos kirjoitat Suomesta, on
sinun syytä tarkistaa oliko se kivi todellisuudessa töllin rappusten oikealla puolella vai ei.
Mutta miten on ymmärrettävä novelliantologia, jossa ensimmäinen novelli kertoo hyytelömäisestä torsosta, jonka
ainoa ruumiinaukko on keskellä päätä ammottava reikä? Miten pitäisi vastata, kun toisessa novellissa pieni Sigrid seilaa
painajaisten merta (Katariina Leino: Sigridin kaarnalaiva) ja neljännessä kauppias myy kovalla rahalla ihmisille takaisin
heidän muistojensa parhaan päivän (Jouko Sirola: Ne ihanat päivät)? Vastaus on yksinkertainen: lukemalla.
Tammen 27.1.1999 julkaistu uusien kirjoittajien Ryhmä 99 -antologia on todella lukemisen arvoinen teos.
Tammen seitsemäs Ryhmä-antologia
Ryhmä 99 -antologia on järjestyksessä seitsemäs Tammen julkaisema Ryhmä-antologia. Ensimmäinen ilmestyi vuonna 1965.
Ryhmä-antologioissa on debytoinut useita tunnettuja kirjailijoita kuten Kari Hotakainen, Markku Into, Anja Kauranen,
Tomi Kontio, Sinikka Nopola, Juhani Peltonen, Veronica Pimenoff, Timo Pusa, Irja Rane, Markku Ropponen ja Helena Sinervo.
Tämänkertaiseen Ryhmä-antologiaan haettiin kirjoittajia lehti-ilmoituksilla, jotka keräsivät seitsemisensataa novellia.
Näiden lisäksi mukaan otettiin tekstejä kustantamoon lähetetyistä käsikirjoituksista. Teoksen toimituskunnan jäsen
Silja Hiidenheimon luonnehti kilpailun tasoa hyväksi.
Kaiken kaikkiaan Antologiaan valikoitui lopulta 13 eri prosaistin tekstejä. Ryhmä 99 kirjoittajat ovat Susanna Huolman,
Sanna Isto-Rodenkirchen, Cia Kiiskinen, Katariina Leino, Marko Leino, Lauri Levola, Seita Meri Parkkola, José A, Ruiz,
Irina Seppänen, Jouko Sirola, Tuomas Timonen, Taija Tuominen ja Ulla Vaarnamo. Suomalaisen kirjallisuuden nykytilasta
kertoo myös se, että novelliantologian kirjoittajat ovat kautta linjan kirjoittajan oppinsa ammentaneet ja useinmiten
jo kannuksensa ansainneet. Kirjoittajakunnasta löytyy useita aiemmin antologioissa esiintyneitä kirjoittajia, mukana on
myös läänintaiteilija-Erkko-voittaja, sanataideohjaaja, useita eri kirjoittajakoulutuksissa opiskelleita henkilöitä,
WSOY:n mestariluokan oppilas, näytelmäkirjailijoita ym. Myös tämän kokoelman kirjoittajat ovat siis todistamassa sitä
muutamaan kertaan esitettyä väitettä, että nykyisin pystymetsästä on yhä vaikeampi nousta kirjailijaksi ja sanataideopetus
on yhä selkeämmin nousemassa muiden taidealan opiskelumuotojen rinnalle varteenotettavaksi kanavaksi ammattiin.
Absurdismia, fantasiaa ja mustaa huumoria
Myös kirjan toimituskunta on onnistunut työssään mallikelpoisesti. Edellinen 1992 ilmestynyt Ryhmä-antologia sai pyyhkeitä
hajanaisuudesta ja jäsentymättömyydestä. Tällöin runot ja novellit oli sijoitettu kirjaan kirjoittajien nimien mukaiseen
aakkosjärjestykseen. Ryhmä 99 korjaa tämän ongelman; se jäsentyy erinomaisesti.
Kokonaisuudessaan teosta kantaa absurdismin ja fantastisuuden sävy. Teoksen toimituskunnan mukaan antologiaan lähetettyjä
tekstejä ei voi kuvata yhdellä yhteisellä määrittäjällä. Huolimatta tästä tekstit jättivät jälkeensä hämmentävän tunteen.
Jokin nuorten tavassa kirjoittaa tuntuu muuttuneen. Novelleissa ei esiinny sankareita, ei edes modernille romaanille
tyypillisiä antisankareita. Novellien ja todellisuuden kosketuskohdat on etäännytetty, mutta ei enää rakenteellisten
post-kikkailujen avulla, vaan novellien tunnelman kautta.
Antologian avausnovelli, José A. Ruizin espanjankielestä käännetty "Ilo nähdä", toimii myös hyvänä johdatuksena itse teoksen
sisältöön. Se on kertomus lapsesta, hyytelömäisestä torsosta jonka ainoa ruumiinaukko on keskellä päätä ammottava reikä.
Lapsen äiti on ainoa henkilö, joka ei koskaan nimitä poikaansa hirviöksi. Kun äiti lopulta keksii laittaa pojan näytteille
nimilapulla varustettuun akvaarioon, oppivat myös muut pojan nimen.
Teoksen muissa novelleissa on samaa sävyä. Marko Leinon novelli "The Art of Living" kertoo opettajasta joka on perverssi
ihan vahingossa, aivan kuin hänestä ihan vahingossa tulee vandaali ja nimi nimeksi TAGien joukkoon. Taija Tuomisen novelli
"Tiikerihai" puolestaan palauttaa kerronnan maaseudulle, mutta sävy ei ole vanhakantaisen romanttinen vaan tällä kertaa
isännällä on vipstonki, valjailla lanteille kiinnitettävä tekopenis.
Sanna Isto-Rodenkirchenin novelli "Rasvatyyni" vastaa novelleista parhaiten postmoderneja määreitä. Novelli esittelee
lukijalle tytön, jonka elämää ohjaa televisio, kone jonka hän asettaa ulkomaanmatkan edelle. Novellissa löhöäminen
aurinkorannalla rinnastuu oivaltavasti television tarjoamaan lumetodellisuuteen.
Tuomas Timosen kahdesta lyhyestä novellista ensimmäinen esittelee lukijalleen miehen, joka viettää yönsä vaatekaapissa ja
vakoilee naapurissa asuvaa elintavoiltaan "epäilyttävän säntillistä" pornokauppiasta. Toinen novelli puolestaan näyttää
kirotun paistinlastan joka kuihduttaa käyttäjänsä hengiltä. Irina Seppäsen novellin "Sattumus" utuinen tunnelma tuo
puolestaan mieleen Timo K. Mukan novellin "Lumen pelko". Unenomainen novelli kertoo juhlista, joissa kertojana toimiva
juhlavieras vuotaa kyljestään ämpäreittäin lämmintä punaista verta.
Seita Meri Parkkolan novelli "Kellarissa on viinivarasto" näyttää lukijoille perheen, jossa isäpuoli väsää pommeja
räjäyttääkseen tavaratalon kodinkoneosaston. Lopulta hän häviää äidin kanssa Ranskaan pankkia ryöstämään ja lapset jäävät
elämään kummalliseen, aikuisilta tuntemattomaan arkitodellisuuteen, jossa uunissa käristyvät muovailuvahapullat
sammutetaan heittämällä kumisaappaat jalassa vettä päälle. Kokoelman nuorimman kirjoittajan Lauri Levolan novelli
"Junan läpi moskovaan" yhdistelee puolestaan upeasti reaalimaailmaa ja hullun yhtä realistista, mutta toisenlaista
todellisuutta. Heti kokoelman kuopuksen jälkeen on sijoitettu teoksen ikäpresidentin 1951 syntyneen Ulla Vaarnamon
novelli "Viimeinen kerta". Vaarnamon novelli on myös ainoa teoksen novelleista joka purkaa yksilön minuutta ja suhdetta
maailmaan. Mikään terapiakirjoitus ei tämäkään novelli silti ole. Varsin hienosti se nivoo yhteen erilaisia maailmoja ja
asenneympäristöjä. Teoksen novelleista se on kuitenkin tiukimmin kiinni reaalisessa todellisuudessa.
Cia Kiiskisen novelli "Muusien suojeluspyhimys" tuo luettavaksemme kertomuksen vanhasta taiteilijasta, joka palkkaa
itselleen alastonmalleja jotta saisi katsella kauniita nuoria naisia ilman vaatteita. Kokoelman viimeisessä novellissa,
Susanna Huolmanin "Pirun puremissa" lähdetään mukaan sukupuolirooleja upean etäännyttävästi luotaavaan maailmaan, jossa
naisupseeri hankkii itselleen ylennyksen toimimalla kuukauden prostituoituna, mutta joutuu lopulta vaimoksi
maanviljelijälle.
Murtuvatko realismin kahleet?
Kaiken kaikkiaan teoksen novellit ovat hienoja töitä ja niiden maailmaan on nautinnollista paiskautua. Ne tarjoavat
lukijalleen uskomattoman ja fantastisen maailman, maailman joka ei ole valmis tai lopullinen. Samalla lukija saa
mahdollisuuden käyttää luovaa mielikuvitustaan ja voi "kirjoittaa" tätä outoa maailmaa yhdessä tekijöiden kanssa.
Mutta mistä nämä uudet novellit kertovat? Mistä kertoo se, että tunnelma on kauttaaltaan etäännytetty, jaettavissa mutta
silti vieras? Toimituskunnan mukaan novellit kertovat kamppailusta suomalaisen vakavuuden ja realismin kaipuun kanssa.
Slaavilainen mielenmaisema on jakautunut kahtia: se on muuttunut joko mustaksi huumoriksi tai absurdismiksi. Kertomusten
maailman kyllä tunnistaa, mutta sen tuntee omakseen vain hetkittäin.
Mitä siis vastata kysymykseen uudesta kirjoittajien sukupolvesta. Onko tähän kokoelmaan valikoitunut joukko nuoria
kirjoittajia jotka vihdoinkin murtavat realismin kahleen myös kotimaisesta kirjallisuudesta? Kuten teoksen
julkaisutilaisuudessa painotettiin, kokoelman kirjoittajien tulevaisuutta ei vielä ole kirjoitettu. Heistä voi kuitenkin
odottaa tulevaisuuden kirjailijoita, jotka tulevat kirjoittamaan tulevaisuuden teoksia. Mutta minkälaisia ne ovat, siitä
kokoelma voi antaa vain kevyen aavistuksen.
Kysymyksen realismin murtumisesta voi kutenkin esittää myös toisin käyttäen lähtökohtana novellimuotoa.Novellia pidetään
yhä usein romaania alempiarvoisena kirjallisuuden muotona. Tästä esimerkiksi käyköön Uutisvuodon Peter Nymanin tokaisu
Jari Tervolle, joka ei kuulemma päässyt Finlandia-ehdokkaaksi, koska kirjoitti vain novelleja. Ryhmä 99:n kirjoittajat
tuntuisivat kuitenkin ottaneen kaiken irti novellimuodosta ja kirjoittaneen ennen kaikkea juuri novellia. Voisiko
Ryhmä 99 siis näyttäytyäkin novellin oman muodon hakemisena. Ehkä novelli kirjallisuuden muotona on ollut jo liian
pitkään vain jokin romaaniharjoitelma, joka nyt vihdoin olisi nousemassa muiden kirjallisuuden lajien rinnalle
tasa-arvoiseksi esitystavaksi. Mikäli näin on laita jään todella odottamaan mitä kotimainen novellistiikka vielä
luettavaksemme tuo.
Tekstissä viitatut lähteet:
Eskelinen, Markku & Lehtola Jyrki 1987, Jälkisanat/sianhoito-opas. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY.
Jokinen, Kimmo 1996, "Modernin käänne ja identiteetin kertomukset". Teoksessa: Katarina Eskola (toim.) Nainen, mies ja fileerausveitsi. Miten Rosa Liksomia luetaan? Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimusyksikkö Jyväskylän yliopisto.
Ryhmä 99. 13 uuden kirjoittajan novelliantologia. Toimittaneet Silja Hiidenheimo, Jukka Koskelainen ja Panu Räty. Helsinki: Tammi, 1999.
|
