KATASTROFI
"Aurajoki palaa! -teemaviikolla 23-27.2.1999 tutkitaan näkymätöntä yhdessä kaupungin asukkaiden kanssa. Tutkimuksen työkaluina ovat tapahtumat joella, ihmiset joella sekä joki radiossa ja netissä. Turun ammattikorkeakoulun esittävän taiteen koulutusohjelman ja Turun kaupungin toteuttama tapahtuma on osa Turku - Suomen kulttuuripääkaupunki -projektia.
Osallistu tapahtumaan läsnäolollasi. Radio ja netti ovat matkantekoa kohti jokea. Lauantaina 27.2. Aurajoki palaa!"
|
TURKU ILMAN AURAJOKEA
Osa I (3.2.1999),
Aamun valkeneminen paljasti näyn, jollaisesta ilmestyskirja ei muistanut puhua mitään. Mies tuijotti jokitörmällä ja hytisi, vaikka hänellä oli raappahousut jalassa.
Koulussa Mies oli oppinut, että maa nousee vuodessa silmäterän verran, muutaman millimetrin. Jo sitä ennen hän oli oppinut, että pitää hengittää vuorotellen sisään ja ulos.
Nyt näytti siltä kuin Mies olisi hengittänyt pelkästään sisäänpäin. Lopulta häneltä pääsi huokaus ja höyryä nousi lauhtuvaan ilmaan aivan kuin hän olisi tyhjentänyt keuhkoistaan koko taivasosuutensa.
Mies katseli sitä mitä Aurajoesta oli jäljellä. Ei mitään. Keskellä jokea jäässä oli iso railo, mutta sieltä ei paljastunut sysikylmää vettä, vaan maata, kohmeista savea. Paukkupakkasten jälkeen joen jääkuori oli alkanut sulaa. Sen alla ei ollut enää jokea!
Mies tajusi taas olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Mieleen tuli vain ytimekäs hautajaisvärssy: Elämä huoltaa, kuolo korjaa.
Mies oli opiskellut nuorempana yliopistossa teorettista historiaa, kimmoisuusoppia, vertailevaa tulevaisuustiedettä online-menetelmällä ja ajanut geo.sos -ajokortin. Ei olisi pitänyt jättää opiskeluja kesken. Oltiinko tässä menossa kohti uutta vuosituhatta vai iloisesti kohti keskiaiakaa? Humanistispohjaisesta arvailusta oli taaskin kovin vähän iloa.
Olisi sittenkin pitänyt kuunnella äitiä. Nuorempana se ei tullut kuuloon. Sitä tuli vain pilkatuksi äidin harrastuksia. Äiti oli nuoresta tytöstä pitäen kerännyt nelilehtisiä apiloita. Ei siinä mitään, että äidillä oli niitä jo 13 667, mutta kun ne oli kaikki pitänyt teipata olohuoneen tapettiin.
Äiti oli maailman epäonnisin ihminen. Jos hänellä ei ollut jalka tai käsi poikki, hän kolhi päätänsä. Eilen äiti oli soittanut hukanneensa silmälasinsa kun katolta oli pudottunut jääpuikko hänen niskaansa. Ennen kuin äiti oli ehtinyt löytää lasinsa, talonmies oli ajanut lumitraktorilla niiden ylitse.
Äiti oli maailman epäonnisin ihminen. Ehkä se kulki geeneissä niin kuin historia kulki joessa.
Olisi pitänyt hankkia kunnon ammatti, ryhtyä vaikka hammaslääkäriksi niin kuin veli. Jos tästä ennusmerkistä nyt vuosituhannen maailmanloppu, tai edes osamaailmanloppu kehkeytyisi, niin voisi vetää ensimmäisiltä kuolleilta kultapaikat suusta ja valaa niistä itselleen kruunun ja kälppiä niin pitkälle Aurajoesta kuin mahdollista, vaikka johonkin banaanitasavaltaan kuninkaaksi.
Veli aina tapasi sanoa, että hyvät ja pahat teot punnitaan, mutta hampaitaan täältä ei vie kukaan. Veli oli olevinaan filosofia, helppo siinä on elvistellä, kun päivät pitkät sohii poralla ihmisten suihin.
Olisi pitänyt ryhtyä edes strippariksi niin kuin sisko. Se on sentään sisätyö.
- Jumankekka Mies! Taasko sinä unelmoit vallankumouksesta?
Jokke lähti viipottamaan kohti parakkia. Hänellä oli toinen jalka pitempi kuin toinen. Ei paljon, mutta se korostui, koska hänellä oli vastaavasti toinen käsi pitempi kuin toinen. Eli tälpuol Jokkee oli lyhyt jalka ja pitkä käsi, ja toispuol Jokkee oli pitkä jalka ja lyhyt käsi.
Jokke ei ollut Turusta, vaan siirtotyöläinen Raisiosta, kuten Mieskin. He olivat saanet komennuksen pystyttää parakki Aurajoen rantaan. Virastosta oli tullut lisäkomennus, että heidän pitää kunnes toisin ilmoitetaan vahtia Aurajokea.
Vahtimisen kohdetta ja tarkoitusta ei ollut sen paremmin tarkennettu, eivätkä he olleet ylimääräisiä kyselleet. Homma hommana, ei heille kyselemisestä maksettu.
He olivat vahtineet, ettei kukaan putoa jäihin, eikä yllyty kapakasta palatessaan pilkkimään joesta pakastekaloja. He olivat vahtineet etteivät joen sorsat kuole sukupuuttoon, eivätkä mummelit putoa päälleen jäälle ruokkiessaan niitä.
Mies oli itsekin käynyt ruokkimassa sorsia sämpylän lopuillaan. Hän eli nykyään sentään omillaan. Nuorempana vielä äidin ja apiloiden ja veljen ja siskon kanssa asuessaan hänellä oli ollut sämpylätrauma: veli oli aina napannut hänen apilasämpylöittensä (niitä tehtiin kolmilehtisistä) välistä juustot ja sisko piilotellut sämpylöihin hammastikkuja. Nyt hänellä oli omat sämpylät, puhdasta vehnähöhhöä ja niiden väliin hän saattoi pistää mitä halusi tai viitsi.
Ehkä se oli ollut kohtalonsormi, joka sojotti. Joen toiselta rannalta Mies oli äkännyt Tytin, joka kävi ruokkimassa sorsia alati epäonnistuvilla piparkakuillaan. Tytti oli nykyään periaatteessa hänen tyttöystävänsä, sillä he olivat huhuilleet toisilleen päivittäin joen yli.
Ääni siinä tahtoi mennä käheäksi. Niinpä Tytti oli kerran jo kutsunut hänet luokseen. He olivat juhlistaneet Miehen tammikuista nimipäivää. "Tömäkkä nimi", oli Tytti visertänyt. Mies oli mielihyvällä pannut merkille miten täyteläinen Tytti oli, unelmien nainen.
Tytti työskenteli linnassa oppaana, oikea linnanneito siis. Hän osasi ruotsiakin, mutta kotonaan oli uusavuton, tai oikeastaan post-uusavuton. Sillä ei siinä mitään, että Tytti ei onnistunut piparkakuissa, mutta kun hän ei osannut itse tilata edes pizzataksia. Näytti vahvasti siltä, että Mies joutuisi vastedes sorsien lisäksi ruokkimaan myös Tytin.
Mies katseli vakavana Aurajokea, tai siis jokea jota ei enää ollut. Ei kukaan ollut sanonut, että heidän pitäisi vahtia ettei... Vai oliko? Varmasti joku Virastossa oli tiennyt mitä tulisi tapahtumaan ja päättänyt tehdä hänestä ja Jokesta syntipukin. Heidät tuomittaisiin varmaan melkoisiin korvauksiin joen hukkaamisesta.
Mies päätti olla vajoamatta synkkyyteen. Nuoruudessaan hän oli usein niin tehnyt, koska aina kun äiti löysi uuden neliapilan, "perheessä" sattui joku vastoinkäyminen. Mutta koska niitä oli 13 667, ne oli nykyään oikeastaan helpompi unohtaa kuin muistaa, joten Mies oli päättänyt ryhtyä ajattelemaan postiivisesti, nyt kun eli aikaa jota kutsui hiljaa itsekseen Omien Sämpylöiden Elämänvaiheeksi.
Ehkäpä se, että Aurajoki oli ankarasta ja vastuuntuntoisesta vahtimisesta huolimatta hävinnyt, olikin viesti. Kohtalo osoitti koko kädellään, oikein viittoi innokkaasti kuin ekaluokkalainen.
Jokihan oli erottanut Miehen ja Tytin. Nyt heidän väliltään oli kadonnut viimeinenkin este. Nyt Mies voisi kävellä Tytin luo melkein kuin vetten päällä. Pitkospuut kun varmuuden vuoksi vielä tuohon rakentaisi niin pääisisi helposti livahtamaan yöjalkaan.
-Mies! Hey man, taasko sinä uneksit vastavallankumouksesta!
Jokke lähti juoksemaan. Se vasta näky on. Mies luuli hänen piiloutuvan itsekkäästi parakkiin tai karkaavan Raision suuntaan ja jättävän turkulaiset oman onnensa nojaan. Mutta Jokke lähtikin hölkyttämään Viraston suuntaan. Jokke oli jo oppikouluaikoina ollut rehti ja oikeudenmukainen koulutoveri, joka ei pulman edessä piilottanut päätänsä pulpettiin. Varmasti hän nytkin selvittäisi mistä Aurajoen katoamisessa on kysymys ja tekisi kaiken voitavansa.
Mies tajusi että hänen itsensäkin olisi tehtävä jotakin. Ehkä äiti ja veli ja sisko olivat tarkoittaneet juuri sitä hokiessaan "Ryhdistäydy!". Jos hän oli vähänkään osallinen Aurajoen katoamiseen, juuri hänen piti myös palauttaa sen kunniakas perinne. Miten muuten Mies saattaisi olla mies Tytin edessä?
Juuri silloin sorsat viuhahtelivat tolaltaan hänen ylitseen. Ne lentelivät levottomina entisen joen yllä, mutta tajusivat ettei siellä enää ollut sulapaikkaa mihin laskeutua. Niinpä ne laskeutuivat Miehen luo. Hän levitti kätensä ja sorsat laskeutuivat. Pian niitä oli hänen harteillaan ja hänen päänsä päällä.
Semmoinen määrä Aurajoen sorsia ei voinut olla väärässä...
-Kelatkaa! Kuuluisa Piljoonamade esiintyy Aurajoen pohjassa pelkät teryleenihousut kintuissaan. Koko jokiranta aidataan ja porteille pannaan niin julmat pietarit ettei kukaan taatusti pääse sisään maksamatta. Ja kaikki banaanit kuorii ohjelmatoimisto The Eno.
Holmes poltteli piippuaan ja katseli Sissin riisuutumista. Sissi oli hänen suosikkinsa. Karvaton, bodattu vartalo. Sileää ja tiukkaa lihaa. Vaikka Holmes oli bi, bodarimiehet ällöttivät häntä. Pelkkää voiman korostamista, pullistuneita verisuonia. Ei hajuakaan kauneudesta, kimmoisan, kimmeltelevän perseen sopusuhtaisuudesta, vatsasta, josta ei ilman lähempää tutkiskelua erota sen enempää läskiä kuin jokaista vatsalihastakaan erikseen.
Jokirannassa, parin korttelin päässä Pornobaarin viskinlemun, tupakan ja mustasukkaisuuden pilaamasta ilmasta vallitsi lähes täydellinen idylli. Tytti painoi poskensa Miehen olkapäätä vasten. Mies kietoi toisen kätensä tytön vyötärölle ja heitteli toisella piparkakun murusia vedessä uiville sorsille. Ympärillä istui puolisen tusinaa mummoa paakelseineen, korvapuusteineen ja rusinapullineen; söpöjä kuin Suomi-Filmin isoäidit.
Itse asiassa koko Turku kyseli samaa kuin Eno ja Holmes: Mihin Aurajoki on kadonnut ja kuka on syyllinen? Vain muutamalla ihmisellä oli parempaa tekemistä.
- Kursivoidut Seppo Lahtisen runokokoelmasta Hammas
(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)
Oli kuin olikin hämäränhyssyinen iltapäivä Olavin Krouvissa joskus 60-luvun
lopulla. (Näin yleisesti luultiin.) Mies selaili Ilta-Sanomia, merkitsi
asioita muistiin sieviksi pikku röykkiöiksi. Välillä hän muisteli lapsuuttaan.
Se oli kaunis, hän uskoi. Hän ei muistanut siitä mitään.Mies katseli looshin
viereistä ikkunaa, verhon lomasta pilkahti lehmusta; hän tiesi olevansa
viimeisellä rannalla vaikkei ollutkaan koskaan edes halunnut yrittää samaistua
Gregory Peckiin jolla muutoin muinoin oli suomalaissyntyinen vaimo. Hän, tämä
mies, oli kuullut puhuttavan monista vaimoista: jotkut olivat armoitettuja
Karjalan paistin loihtijoita, toiset tekivät mahtavia Lindströmin pihvejä
mutteivat välttämättä olleet sängyssä kovin hyviä. Mies yritti muistella ent.
vaimoaan mutta mitään ei välähtänyt mieleen. Hän oli mielissään. Tämä oli sitä
itseään. Vain minä ja nykyhetki. Ei hinkua minnekään, leutoa lipitystä, tyhjää
unelmointia, autoktonista tietämystä. Mies kirjoitti blokkiin keksimänsä vaalilauseen: Turkulaisten pilkkaamisen lopettaminen on varteenotettava vaihtoehto. Mies mutusteli kirjoittamaansa. Tuntui hienolta tiivistää ajatuksensa.
Ja silloin romahti idylli.
LOPPU
Minun työni ei ole ohi.
Heräsin suoraan huutoon. Hetkeen en tajunnut missä olin. Sitten tajusin:
olin sängyssäni Nummenpakalla 1900-luvun lopulla, otsa hiessä, painajaisen
poikanen takaraivossa. Huh. Ei kai elämä sittenkin ole unta? Hevon vitun
humppa, sanoin sanattomasti ja kohahtelin kylppäriin. Peilissä minua katsoi
outo naama.
(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)
"Saatanan sittisontiainen", äijä parkui ja yritti tarttua pulloon, jonka Katja oli juuri napannut hänen kädestään. "Se tänne!" hän huusi rähmällään maassa. Kitalaki kynti soraa, mutta pullo lensi jo sorsana seuraavalle pesälle yli kuivan joenriekaleen. "Dynamiittia tyttö! Se on dynamiittia! Se räjähtää." Mutta Katja hyppi kuolleen joen kuorella ketterästi kuin pieni elukka ja tiesi, että viinaa se vain on.
Äijä lysähti voitettuna joen penkereelle. Hän oli vanha… vanha ja vihasi kersoja. Mutta sitten oli Tytti ja Tytti hänellä olisi aina - tästä ikuisuuteen, kaupungin stydein kassi-alma sukkahousujen resorit korkkiruuvilla, ripsiväriä ja poskipunaa kiharoissa. Katja poimi dynamiitin taskuunsa, otti jaloista alleen ja katosi muinaisen kirjaston ohi Linnakadulle ja siitä eteenpäin. Se oli pelkkiä paljaita varpaita kristussandaaleissa ja sininen tukansotku simpukankuorilla ja vesilinnunsulilla - hot dog nakilla eikä koskaan ilman. Baarin kulmalla joku nappasi kiharoista aina, kun kiinni sai, mutta Katja oli nopea ja jätti tupun rosvotytön tukkaa pitelijän kouraan.
Joen jäänteillä pesi sirkus. Katja ei muistanut jokea. Hän muisti vain, ettei jokea ollut…
"Luo vaan nahkaansa, vanha käärme", joesta sanottiin. Ihmiset kurkottelivat töyräiltä, putoilivat käärmeenkuorelle ja saivat pysyviä ontumia. Jokilaivat nuokkuivat penkereitä vasten ja majoittivat ohikulkijoita. Ennen kulki joki, nyt valuivat ihmiset. Kansilla paloivat iltaisin nuotiot, elukka pyöri vartaassa ja joku soitti munniharppua. Muu kaupunki oireili jokea tavallaan: rakoilevat asfalttikadut olivat kirjavanaan ihmisenmuotoisia meteoriitin jälkiä, kun enkelifiksaation riivaamat turkulaiset putoilivat kadulle kuin kukkaruukut.
Katja kiipesi ikkunasta teollisuushallin kodinhämärään ja heitti leipäpussin lattialle. Isä kiikkui huoneen katossa tutulla paikalla kuin jouluhimmeli. Oli roikkunut jo monta päivää. Kun varpaat mätänisivät pois, ei niissä pysyisi kynttilä ja pitäisi taas keksiä jotain.
Isä heilui ilmavirrassa varjoja seinille. Huoneessa oli valoa sen verran kuin nuotiosta lähti ja siinä valossa Katja erotti miehen. Se seisoi siinä sanomalehdillä vuoratun ikkunan ja himmelin välissä.
"Pitkäänkin?" Mies nyökkäsi isää kohti ja kierteli ilmassa heiluvia jalkoja. Varpaiden välissä oli se, mitä edellisestä kynttilästä oli jäljellä. "Pitäisi laittaa kengät jalkaan."
* * *
Mies ajatteli, että joenuoma näytti monta kertaa paikatuilta enstex -haalareilta. Ensin kaikki oli sekaisin kuin mielipuolen ajatukset, mutta kun katsoi uudestaan ja tarkemmin, huomasi että jokainen asia uomassa oli paikoillaan ja järjestyksessä. Ruosteinen hetekka, jokunen piskin luuranko, ruskeat lasipullot, lastenrattaat, autonluuranko, trypanosoma-loiset pohjoisen tsetse -kärpäsissä. Jokainen joenpohjan olento peitti yhden reiän maailmassa - palkeenkielen tai kuluman.
Uoman rantoja asutti unitaudin ja syöpäläisten riivaama kurjalisto, eläimet ja ihmiset. Mies oli ollut pitkään muualla ja muisti vielä toisen ajan: festivaaleja, iloisia kojuja, siltojen alla kuseksivaa nuorisoa ja thai-ruoan tuoksua. Joki oli kaupunki, kaupunki oli joki. Nyt aution kirjaston ikkunat ja ovet repsottivat sijoiltaan. Läpivedossa puhalsi pihalle yksittäisiä runokirjansivuja, karttoja ja reseptejä. Ulkona hauras paperi kieppui, sai aivastamaan ja hajosi atomeiksi. Rakennuksen kyljessä oli miehen mentävä reikä.
Joen vastarannalla toikkaroi vanha jokivahti vastatuuleen. Nainen työnsi vieressä täydennäköisiä romukärryjä. Hän pysähtyi, keräsi jotain maasta ja jatkoi. Mies ei nähnyt selvästi eikä ääni kantanut uoman yli. Hän ravisti tuulen hartioliltaan ja käänsi joelle selkänsä. Hän astui krouviin ja unohtui lukemaan lehteä keinovalon värisen oluen läpi.
"Sinä, mitä helvettiä?"
* * *
Mies ja tyttö kulkivat joenrannassa päivittäin. Mies kulki penkereellä ja tyttö nuohosi pengertä ylös ja alas. Kaupungin rotat sairastivat outoa tautia, hilseilivät turkkinsa ja muuttuivat vaaleanpunaisiksi. Tyttö pyydysti elukoita laatikkoon eikä ollut päivää, ettei mies olisi saanut kapakan tiskille laatikkoa täynnä sairaita jokirottia.
"Mä kerron sulle jotain!" Katja kiipesi baaritiskille. Mies katsoi sisään lasista ja ulos ikkunasta, mutta kuunteli.
* * *
Mies istui kaupungin paremmalta lohkolta vuokraamassaan ullakkohuoneistossa ja ajatteli aikaa -
Uomassa seisoi vanha mies pesäpallomaila kädessä ja julisti: "Kun minä lyön joen vettä tällä sauvalla, joka minulla on kädessäni, niin vesi muuttuu vereksi. Joen kalat kuolevat ja virta alkaa haista. Ja joki on vilisevä sammakoita…"
Ukko oli uponnut nilkkojaan myöten mutaan, joka röyhtäili ahneesti äijän jokaisesta liikkeestä. "… nousevat maalle ja tunkevat makuuhuoneeseesi ja vuoteeseesi, leivinuuneihin ja taikinakulhoihin. Maan pöly muuttuu syöpäläisiksi…" Ukko hengitti katkonaisesti ja naisen hompsantuusa kiersi pesäpalloräpylä kourassa keräämässä rahaa penkereelle pysähtyneiltä ihmisiltä. Miehen naamalle lensi sivu Danten neljättä Helvetin kerrosta. Katja hyppi paljain jaloin tyhjän-penkereen-tyhjän päällä ja tarrasi miehen luokse päästyään tätä kädestä:
- Tekstissä on lainattu syrjäänien satua Leena Laulajaisen kirjasta Poika ja kivisilmäsankarit sekä Vanhan Testamentin toista Mooseksen kirjaa..
(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)
Runoilija Topias Kettunen asteli kuivahtaneen Aurajoen kuvetta ja ryysti purkkikaljaa.
***
Kun Topias Kettunen oli männä syksynä ystävänsä Sepeteus Lahtisen kanssa ollut käymässä liikeasioissa pääkaupunkiseudulla, olivat miehet joutuneet yllättäen Helsingin Taiteiden yöhön ja Runoratikkaan. Topias oli alkanut paahtaa isoon ääneen paloja tuoreesta runokokoelmastaan NYKYAIKA, ja eikös perhana siihen ampunut TV:n uutistoimittaja työntäen mikrofonia Topiaksen suuhun tyyliin:
(Kerron tämän, koska se jotenkin hyvin olennaisesti liittyy tarinaamme.)
***
Samassa kirjastovirkailija Kinnunen astelee samalle maapläntille Topiaksen kanssa.
Topias avasi sepaluksensa ja alkoi kusta siihen, missä joskus oli Aurajoki.
(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)
Kinnusen katoaminen kirjastoalalta elvytti baarien Juoruilijat, joille oli käynyt jotakuinkin päinvastoin kuin Aurajoelle. Hukkuvan tarmolla nuo J-miehet ja -naiset kiipesivät oluthanaa pitkin Kinnuseen ja alkoivat kisailla siitä kuka tunsi "Tapsan" parhaiten.
Kului tunti ja Jokke oli jo naputtelemassa puhujalavaa Aurajoen pohjalle. Joken pitempi aivolohko ja pienempi sydänlohko kärsivät siitä, että hän oli osallistunut Aurajoen pumppaamiseen P. Postinjohtajan lasten kesähuvilan edustalle. Hän kun oli käsittänyt suojelevansa siltaa, jonka romahtamisesta oli aikanaan televisiossakin kerrottu. Palkkioksi saamansa kännykän hän ainakin lahjoittaisi Kinnusen Säätiön asiamieheksi valitulle Suvi-Anne Lahtoselle, jonka omakustannusesikoiskokoelma Ripsi valittiin Prahan miehityksen vuonna 1968 Vuoden Ilmaisjakelulehdeksi Turussa.
Kinnusen katoaminen oli taivaan lahja. Se pelasti festivaalit. Se pelasti Suomen Joulukaupungin. Piljoonamateen piljoonataksaiset artistit saisivat itse maksaa paluunsa kuumailmapallolla ei-varsinaiseen-Suomeen, koska nyt oli aika pystyttää runotelttoja Aurajoki ei palaa! -tapahtumaa varten! Musiikista vastaisivat tuttuun tapaan Vako & Moukka ja Gabba & Takke.
Toispuoleisesti alaspäin viettävän lavan kohotessa vääjäämättä kulttuurilautakunta ja viisikymmentä kaupungin merkittävintä tapahtumajärjestäjää kokoontuivat paikallisessa kuppilassa, jossa kaikki kuin johdatuksesta olivat jo valmiiksi. Aamuun mennessä U-miehet olivat suunnitelleet U-käännöksen Savu&Tuuli -lehden edesmenneen päätoimittajan mukaan nimettyyn Tuomaansiltaan, joka seisoi muistona kesken jääneestä moottoritiestä. (Tekemättä jäänyttä tien pätkää voitaneen luonnehtia läpinäkyväksi kaupunkimaisemaksi, koska kyseessä on joen ja ei-joen liminaalitilaan dekonstruoitu spatiaalisten käytäntöjen verkkopako.) Tuossa Helvetin Mutkassa luettaisiin Kinnusen yönä U-käännöksiä unkariksi käännetyistä turkulaisista U-runoista. Esityksen aikana paloautot kautta Turun puhkuisivat isoa pahaa nestehukkaansa ilmentävää U-ääntä.
Samaan aikaan Naantalissa järjestettäisiin varjotapahtuma Naantali ilman aurinkoa. Tapahtuman suojelijaksi tulisi itseoikeutetusti M. Kesärantaleijona, jonka satamatyöläisten oloja käsittelevästä läpimurtoteoksesta tehtäisiin interaktiivinen verkkoteos. Presidentin rouva arpoisi kaikkien inkeriläisosallistujien kesken Åboa-kirjallisuuspalkinnon voittajan.
Koko Naantalin peittävän pressun rahoitus päätettiin nipistää opiskelijoilta. Kiitos Kelan luistavuuden ja siiman riittävyyden opintorahoja virvelöitäisiin takautuvasti ja uistinkulttuuristaan tunnettu Rapalan kyläkeskus lakkautettaisiin. Jo seuraavana päivänä taatusti nappiin menevän tapahtuman onnistumisen vakuudeksi hätäkulttuurilautakunnan puhemies hankki lastensa kesähuvilalta tavoitetulta P. Postinjohtajalta vakuutuksen siitä, että kaiken mennessä pieleen valtioneuvoston päätökset asumistukien määräytymisperusteista mitätöitäisiin, ruokakuntatiedot pyyhittäisiin ja jokaisen kansalaisen perusomavastuuosuus todettaisiin sataprosenttiseksi. Näistä kirjeitse toimitettavista ilmoituksista karttuvat postikulut ohjattaisiin suoraan lennonjohtajille, joita Aurajokiliikenteen äkillinen keskeytyminen luonnollisesti eniten rasittaisi.
Ohjelma alkoi olla valmis. Tapahtuman aloittaisi Turun paloa symboloiva tuomiokirkon sytyttäminen, ja raunioiden vielä kytiessä festivaali päätettäisiin viikon kuluttua noitarovioiden aikoja lämpimästi muistelevalla performanssilla, jossa arkkipiispa grillattaisiin keskiaikaisen musiikin säestyksellä. Kaikki tämä tietysti ystävien keskuudessa joviaaleina ja muiden kaljoista puhuttaessa lojaaleina pidettyjen pioneerien muistoa kunnioittaen. Ei muuta kuin kelloaikataulut painoon!
Juhlaväen äänestäessä Valopilkun kunniakirjan paikasta ovesta astui sukkahousupäinen mies.
- Perkele, Tuomaansillan alla on karhun jälkiä! Se on ammuttava uudestaan tai se luulee kuuluvansa tänne!
(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)
Virasto hälytti Tarkkailijan paikalle seuraavana syksynä.
Ensimmäisen päivän merkintöjä: Rapistumista selvästi havaittavissa. Kaupunki on nuhjuisempi, pienempi ja ponnettomampi kuin muistin. Kadut ovat heikossa kunnossa. Asuntoja on runsaasti tarjolla. Aurajoki on surullinen näky. Maitopurkkien ja pyöränraatojen täplittämässä mudassa makaa kyljellään laivoja. Pystyssä olevat on tuettu kehikoilla. Haju on kuvottava.
Illalla Tarkkailija makasi pitkään valveilla. Miksi juuri hänet pyydettiin tähän tehtävään? Hän tunsi Turun, mutta oli silti ulkopuolinen... tarkka ja kriittinen... Hän sulki silmänsä raskain mielin ja nukkui unia näkemättä aamuun asti.
Toisen päivän Tarkkailija aloitti tutustumalla Virastolta saamaansa aineistoon. Merkintöjä: Talouselämässä on nähtävissä selvä notkahdus. Konkurssiluvut ovat huipussa. Oikeastaan vain yksi ala kukoistaa: pubit. Niitä on satoja. Mistä niihin riittää asiakkaita, kun samaan aikaan talot, jopa kaupunginosat, autioituvat?
Illalla hän kävi entisessä kantapaikassaan syömässä ja kaivoi vanhojen muistojen kunniaksi esiin leveän tamperelaisaksenttinsa, kehaisi kotikaupunkinsa jääkiekkojoukkueita ja jäi odottamaan reaktiota - turhaan. Vain rippeet, jos niitäkään, oli jäljellä tutusta turkulaiskukkoilusta. Outo haikeus täytti hänen mielensä ja hän palasi asunnolleen alakuloisena. Yöllä tuli ensimmäinen painajainen. Hän oli ravintolassa, samassa kuin päivällä, syömässä kalastajan herkkulautasta. Hän söi hyvällä halulla - lautaselta, jolla makasi mutainen, matoja kuhiseva lahna.
Kolmantena päivänä hän kävi käsiksi kuuteen tarinaan, jotka oli kaduilta ja kapakoista kerännyt "Jokke" (Tarkkailijan mielestä selvä peitenimi), Viraston palkkaama Aurajokivahti.
Muistiinpanoja: Voimakasta eläinkuvastoa. Ilmestyskirjamaisia maailmanlopun tunnelmia. Hirveä määrä juoppoja. - Muutamassa tapauksessa en sulkisi pois paranoidisen skitsofrenian mahdollisuutta.
Tarkkailija luki tarinat kahteen kertaan. Tapaus A oli liikuttava. Kuvitteli sekä jumalan että sorsien antavan hänelle merkkejä ja koki tehtäväkseen Aurajoen pelastamisen. Tapaus B taas, B:n ongelmista harmittomin oli kuivunut joki, harmillisin alkoholi. Tapaus F:n mukana tuli valokuva. Tarkkailija tutki sitä huolella. Mies oli kadonnut. Mutta näytti tutulta. Joku opiskeluajoilta?
Hän kirjasi avoimet kysymykset, mihin Aurajoki katosi? Miksi turkulaiset ottavat sen näin raskaasti? Auttaisiko, jos se saataisiin takaisin?, ja lisäsi niiden perään joitain oletuksia. Turkulaisten identiteetti oli kouristustilassa. Down by the Laituri ja Silakkamarkkinat, jokilaivat - asiat, jotka olivat tehneet Turusta Turun, joilla se oli näyttänyt muulle suomelle ja muulle maailmalle, olivat poissa. Joskus niin kaunis joki, kaupungin sielu, oli kuollut. Ei enää jokakeväisiä sinisiä venepaaluja, talven valosatua, jääpeikkoa, joka huutaen siirteli jokilaivoja ja vapisutti siltoja, kesäisiä onkituokiota - uskaliaimmat tosiaan söivät saamansa kalat.
"Turkulaisten pilkkaamisen lopettaminen on varteenotettava vaihtoehto" tapaus D:n lause tiivisti ilmiön. Turkulaiset tunsivat olevansa nollia, pelkäsivät sortuvansa ulkomaailman pilkan alla...
Yöllä hän ei tällä kertaa nähnyt unia, koska ei saanut nukuttua ulkoa lainehtivan sirkusmusiikin takia. Häntä vaivasi ajatus kadonneesta miehestä. Eikö hän ollut nähnyt tämän tuloiltana kaupungilla?
Aamulla hän nousi aikaisin, käveli hermostuneesti Turun linnaan ja takaisin, yritti olla välittämättä sorsista, joiden katse tihkui kaipausta hänen kannoillansa - eivätkö ne katsoneet haikeasti? Odottavasti? Jopa vähän syyttävästi?
Eräänä iltana kotimatkalla hän hätkähti ja tajusi Aurajoen lainehtivan. Kunnes ymmärsi, että se oli ollut näköharha. Joen kuivuneessa uomassa nökötti kuollut vaaleanpunainen rotta. Seuraavalla viikolla, vai oliko se seuraavana iltana, hän ei ollut varma, hän näki kadulla kävellessään vilahduksen takavasemmalla. Kuului tömähdys. Hän kääntyi. Pitkätukkainen poika makasi kasvoillaan asfaltissa. Paikalle osunut yksinäinen nainen alkoi kirkua. Nyt Tarkkailija tiesi, miksi kadut olivat niin täynnä tahroja.
Saadessaan Viraston kautta käsiinsä kotikaupungista saakka harhailleen karhukirjeen, Tarkkailija hämmästyi. Kaksi kuukautta oli kulunut. Kaksi? Hän selaili vihkoaan ja huomasi, että ensimmäisen viikon jälkeen olivat ajanmääreet harvenneet ja loppuneet sitten kokonaan.
Hän otti tavakseen aina ohikulkiessaan vilkaista torin kelloa, numerot vaihtuivat - kunnes joka, tai joka toinen, päivä tuli hetki, jona luvut olivat samat.
Eräänä aamuna Virasto ilmoitti, että oli tullut Raportin luovuttamisen aika.
Tarkkailija laahusti Arajoen rantaan ja tuijotti kuivunutta uomaa. Kaupungit kuolivat eri syistä erilaisilla tavoilla... Jos jokeen pumpattaisiin merestä vesi takaisin (mikä oli ohjelmatoimisto The Enon ajama kuningasidea: "Tulkaa kaikki katsomaan, Aurajoki palaa - sittenkin!"), eikö se olisi sama asia kuin aivokuollut ihminen, jota pidetään hengityskoneessa, zombie. Vesi pitäisi saada palaamaan vapaaehtoisesti... Niin ajatellessaan hän kuuli huokauksia Kupittaan suunnalta, yksi laji hulluja ei nimittäin voinut käsittää, mitä oli tämä höpinä Aurajoen katoamisesta, olihan se virrannut paikallaan koko ajan.
(takaisin osan alkuun | takaisin sivun alkuun)
|
