Unikankare / Charles Bukowski

Pysyin tänään kotona, en mennyt radalle. Kurkkuni on kipeä ja päätäni särkee. 71-vuotiaana pääsi voi koska tahansa räjähtää läpi tuulilasista. Vedän yhä silloin tällöin reilusti viinaa ja tupakoin liikaa. Keho vittuuntuu, mutta henkeäkin täytyy ruokkia. Juopottelu ruokkii tajuntaani. No joo, pysyin poissa radalta, nukuin 12.20:een. Leppoisa päivä. Pulahdin porealtaaseen kuin pohatta. Aurinko paistoi, vesi kupli ja virtaili kuumana. Rauhoittelin itseäni. Mikä ettei? Ota hetkestä kiinni. Yritä tulla paremmalle tuulelle. Maailma hukkuu paskaan. Et voi sille mitään. Mutta saan kirjeitä ihmisiltä, jotka väittävät kirjoittamiseni auttaneen heitä jaksamaan. En kuitenkaan kirjoittanut tekstejäni heidän vuokseen. Kirjoitin ne itseni vuoksi. Olin ulkopuolinen. Huomasin sen jo koulupihoilla. Toinen juttu minkä huomasin oli, että opin kaiken hyvin hitaasti. Toiset tiesivät kaiken, minä en tiennyt hevon vittua. Tieto liukeni pyörryttävään valoon. Olin hölmö, mutta tiesin etten ollut täysi typerys. Suojelin jotain kohtaa itsessäni, kohtaa jossa oli jotakin. Mitäpä menneistä. Lepäilin porealtaassa elämäni ehtoossa. Mitä väliä millään oli? Näin koko saakelin sirkuksen, ja aiheita riittäisi kunnes minut paiskattaisiin pimeyteen, tai minne sitten menenkään. Maailmanpyörä pyörii, asioita tutkitaan, tuomiota jaellaan, juhlitaan. Olin täynnä sanoja. Sain niitä kirjoitetuksi hyvään järjestykseen. Olin onnekas porealtaassa, kurkku kipeänä, pää kipeänä, onnekas. Vanha kirjailija mietiskelee altaassa, mukavaa, mukavaa, mutta helvetti on aina läsnä, odottaa vuoroaan.

Vanha keltainen kissani ilmestyi jostain ja katsoi minua. Katsoimme toisiamme. Tiesimme kaiken, emmekä mitään. Sitten kissa käveli pois. Päivä mateli. Söin Lindan kanssa jossain, en muista missä. Sapuska ei ollut kummoista. Paikka oli täynnä lauantairuokailijoita, jotka olivat muka hengissä, istuivat pöydissään ja loosheissaan, söivät ja jutustelivat. Odotas, siitä tuleekin mieleeni kun olin lounaalla eräänä toisena päivänä, ennen sen päiväistä ratakeikkaani. Olin saanut tilaamani ja söin yksin baaritiskillä, kun joku karpaasi käveli sisään ja ISTUI VIEREISELLE JAKKARALLE, vaikka siinä oli 20 tai 25 muuta vapaana. Minä en kaipaa ketään. Mitä etäämmällä saan olla, sen parempi. Mies tilasi, alkoi pölöttää tarjoilijattarelle ammattilaisfutiksesta. Katselen itsekin sitä toisinaan, mutta puhua nyt siitä kahvilassa? He jatkoivat, puhuivat niitä näitä, väittelivät suosikkipelaajista, mikä jengi voittaa jne. Silloin jostain looshista tuli tyyppi ja liittyi keskusteluun. En olisi varmaankaan kiusaantunut niin paljon jos vieressäni istuva karpaasin kyynärpää ei olisi hangannut omaani vasten. Reilu sällihän hän oli, vaaraton, tottakai, piti futiksesta, kunnon jenkki, vierelläni. Ja paskat.

Siis, söin lounaan Lindan kanssa ja palattuamme iltapäivä kului rauhaisasti, kunnes pimeän laskeuduttua Linda huomasi jotakin. Hänen vaistonsa toimivat. Näin hänen kävelevän pihan poikki takaisin: "Vanha Charley kaatui, palokunta on paikalla." Vanha Charley on tämä 96-vuotias kaveri, joka asuu suuressa talossa naapurinamme. Hänen vaimonsa kuoli viime viikolla. He olivat olleet 47 vuotta naimisissa. Kävelin paloauton viereen Charleyn talon edustalle. Kysyin palomieheltä: "Olen Charleyn naapuri. Onko Hän hengissä?"

"Kyllä", hän sanoi.

He odottivat ambulanssia. Paloauto oli ehtinyt ensin paikalle. Linda ja minäkin odotimme. Ambulanssi tuli. Outoa. Kaksi pienehköä kaveria pomppasi ulos. He seisoivat vieretysten. Kolme palomiestä piiritti heidät. Yksi palomiehistä puhui pikkumiehille, jotka seisoivat aloillaan ja nyökyttelivät. Sitten he vetivät paarit ambulanssin takaa ja kantoivat ne taloon pitkin pitkiä portaita. He viivyttelivät pitkään. Tulivat lopulta ulos. Vanha Charley oli sidottu paareille. Astuimme lähemmäs kun he valmistautuivat lastaamaan hänet ambulanssiin. "Koita kestää Charley", sanoin.

"Me odotamme sinua takaisin", sanoi Linda.

"Keitä te olette?" kysyi Charley.

"Naapureitasi", Linda vastasi.

Sitten hänet työnnettiin sisään ja he lähtivät. Kaksi sukulaista seurasi punaisessa autossaan.

Toinen naapurini käveli luoksemme kadun toiselta puolelta. Kättelimme. Olimme juopotelleet muutaman kerran yhdessä. Kerroimme Charleystä. Olimme kaikki pahoillamme, että sukulaiset eivät käyneet katsomassa häntä tarpeeksi usein, mutta me emme voineet tehdä sille paljoakaan.

"Teidän pitäisi nähdä mun vesiputoukseni", sanoi naapuri.

"No, me tullaan nyt sitten katsomaan", sanoin.

Kävelimme hänen vaimonsa ja lastensa ohi, ulos takaovesta, takapihalle, ohi uima-altaan ja totta tosiaan: pihan perällä oli VALTAVA vesiputous. Vesi ryöppysi jyrkänteeltä, osa vedestä ruiskui puunrungon sisältä. Massiivinen vesiputous oli rakennettu valtavista, kauniista, erivärisistä kivistä. Valonheittimet valaisivat vesivirtoja. Uskomatonta. Haalaripukuinen työmies viimeisteli rakennelmaa. Kättelin häntä.

"Hän on lukenut kaikki kirjasi", naapurini sanoi.

"No voihan paska", sanoin.

Haalarimies hymyili minulle. Sitten kävelimme taloon.

Naapurini kysyi: " Maistuisiko teille lasi viiniä?"

"Ei kiitos", sanoin. Kerroin päänsärystäni ja kurkkukivustani. Linda ja minä kävelimme tien yli omaan paikkaamme.

Siinä kaikki kertomisen arvoinen illasta ja päivästä.



31.12.1999