 |
 |
| 7.12.2009 (uusia runoja lisätty 3.6.2010) | |
|
Heidi Toivonen
(3.6.10) Tämä ei ole laitos Toimiston pulputtavassa valkoisuudessa pöydällä kortti: osastonhoitaja on kihlautunut Benidormissa, ilmoituksesta puuttuu pääverbi. Juomme kahvia ulinassa, joku lausuu sanaparin josta kuulen rakkauden ennen kuin unohdan minän, neiti Viitosen hampaissa on puuskittaista valoa, hän ottaa väsyneesti henkeä koneesta. Letku möyrii sekaantuneina mustiin kiharoihin, on kauppapäivä ja raidallinen hame. Me jäljelle jääneet emme koskaan ymmärrä sen enempää kuin ennenkään, ylitämme päivät kevyesti kuin aina, naurisniput pilkottavat kudotuista ostoskasseista. Olemme päättäneet, että femma on onnellinen, että hänellä on parantumaton tauti nimeltä kohtalo. Ettei sitä koskaan voi tietää, ei voi tietää aaltoja jotka lohkeavat kortissa kallioon. Tietäminen tekisi asioista sileitä arkistoitavia arkkeja, on turvallista kapinaa olla tietämätön. Vesimyräkkä pyörittää yhä valtamerenalisia uhanalaisuuksia. Takerrumme lauseisiin, joiden muoto puhuu arvostamisesta, sen sanelluista, harvalukuisista objekteista, joista emme ole varmoja, mitä ne olisivat, varmaan omenapuu bussipysäkillä, sähköpostin lukemattomat siniset otsikot, sunnuntaipäivät, joina leirintäalueen vesipumpulla päivystää ruskea tuikkiva lämmin poika, joka ajaa kotiin moottoripyörällä ja mutkan takaa vyöryy viisi tonnia hiilihapotettua vettä. On jonkun vuoro päättää, että hän on ehkä onnellinen, että hänellä on ehkä sylissään kohtalo, joka on ehkä hirvittävä. Kohtalo, ruma ja epäkäytännöllinen maljakko, kiertopalkinto tietyille käsivarsille, joita haamusärky nakertaa. Huokaamme kuinka pitäisi juhlia näitä pitkiä hulmuavia askeleita pyöräkellariin koululle luontaistuotemyymälään itsevarmana, peloissaan. Yhtäkkiä ilma loppuu, varpuset hyppivät. Kasi täytyy käydä kääntämässä kyljelleen, hänen ainoa jalkansa puutuu kuin päivä, hän on lakannut katsomasta silmiin vaikka katsookin. Aika rypistyy käsissämme kuin iho, silitämme väärin. On parasta olla suhtautumatta, kumartua muka nostaakseen sängyn takaa kusipussin juhlavan kimmellyksen, kurjuutta, jota ei sanota kurjuudeksi, ruusunpunaisia pilvenriekaleita vaatekaapissa. Yhdeksikkö lipuu juhlallisesti vedenrajaan, lakkaa tuntumasta ikävänä solisluiden määrittelemässä untuvaisessa kuopassa. Joka tapauksessa sen täytyy liittyä veteen, vaipumiseen ja siihen, että äkillinen pimeä tykyttää leveästi hymyileviä lintuja. Onnettomuuksia Armi katsoo pullonpohjasta suoraan aurinkoon Rooma, 1986, kolmen auton pellit sykkivässä käryävässä muodostelmassa joka muistuttaa ostoskeskuksen suihkulähdettä, sitä jonka lasisilmistä lapset vakavina tuijottavat valuvia jäätelöitään nonparellit takertuneina oliivinväriseen ihoon, poliisi levittelee hoikkia pitkiä käsivarsiaan ja kääntyy selin. - Upeaa, ettei hän ole katkera. - Että jaksaa vielä nauraa, itselleen eikä meille. Mehän tässä joudumme räpyttelemään ankarassa valossa, painamaan hampaat hellästi toisiaan vasten. - Ja hän vain istuu sähköisessä tuolissa, jalat pinossa lattialla. Tunnustelee silmät suljettuina illan maitoa käsivarsillaan, Ripa lukee hänelle sanomalehdestä eilisten kuolemien asialliset kuvaukset hymisten unettavasti kuin moskiittoparvi. Älkää mainitko katkeruutta ja naurua. Hän istuu tammen alla, miksi toivo pitäisi naulata siihen maisemaan. Tai antaa minkään imeä voimaa teoista, huulipunaan tarttumisesta, säästä puhumisen itsevaltaisesta harkitusta painavuudesta, sormen nostamisesta tuulen suunnan tunnustelemiseksi? Tänään pohjoisesta vyöryy jäävirtojen helmiä, ne ropisevat Armin taskuihin, hän hymyilee. Yöperhonen syttyy lämpölampussa, ei sillekään ole sanoja. Lovestoori omenapuiden osana on leimahtaa valkoiseen tuleen ja kaikella osansa, sanovat tokkuraiset äänet ne ovat käyneet kymppiluokan, elämänkoulun, tietävät kaikesta reunat mutta kaksi istuu satamassa sopimatta mihinkään viimeiset aallot lyövät nekin ohi, sitten jäätyy lasihelmien helinässä he laskevat menneet edukseen katsovat valoon toppatakit auki, ilman pipoa, käskyjä uhmaten kapinallisten pyörätuolit odottavat konttien kyljissä tänäänkään eräät eivät kävele siksi ne äänet, formaldehydiä ja periaatteita puhuvat rakkaudesta inhoten onhan se kopea sana: kannetaan taloon kerran vuodessa kuin joulukuusi, sen latvaan ripustetaan vääntynyt tähti ja viikon kuluttua neulaset paljastavat puun janon ruumis lennätetään rojuineen yhdeksännen kerroksen parvekkeelta Nahkatakki ja Kesäheinä istuvat alhaalla ja itkevät vaikka eiväthän he kärsi, ikävöi tai kuole ihmeellisellä tavalla he ovat päässeet ihmisyyden rasitteista istuessaan tuoliin jossa on pyörät, taikapyörät! dionyysiset pyörät, jotka nykivät sinulta viisaudenhampaat, kahvihampaat, hampaat kaikitenkin, pyörät joiden päällä lepää Vajaiden Otusten Valtaistuin ja vammalasten kiintymys, onhan se vähän Grimmiä, punahilkkaa ja maailma on susi, rouskis! rouskis! komeita tarinoita vailla otollista loppua tai puhdasta sivua he kumartuvat alas ja salaa painavat toistensa kädet tähän lumeen sulamisen keltaisesta hetkestä jo helpottuneina Kirjallinen olio Rikollista: hänen runojaan täytyy kunnioittaa. Ne on luettava kerran, toisen, uudelleen. En voi keskittyä, silmät kuivuvat päähän, seuraava kerta väsyttää minut ennalta. Hän on hyvin puhdas pieni sfinksi. Ei paisuvaiskudosta, ei kofeiinia. Pyhän kieliopin funktionaalisessa maailmassa hän makaa valkoisessa sängyssä kuin kosini, marmorinen rintakehä syöttää hehkuvaa käyrää huoneessa rippihetkeämme valvoviin monitoreihin. Hänessä on piste, jakoviiva. Lopputulos. Panoptikon, itsessään. Kohotan säikkyen käteni, on valittava sanansa, suonet risteilevät solmussa valoa vasten. Mutta värisee hänkin, lihaa ja tummenneita silmäluomia. Jossain tuolla on hetki, jona olemme huutaa yhteen ääneen, kiusaantuen sairaalahuoneen tuuletuskanavista, ne imaisevat valtavat tahrattomat nenäliinamme. Täytyy pyyhkiä posket sormin, repiä säkeet tai kuolla pois pelkäämästä hänen sanojaan. Olisi suloista laskeutua hänen puolestaan virtaan, päästää käsistään orkideat, jotka liukuisivat hyttysparven saattamina vieraisiin putouksiin. Epämuodikkaita asioita Uskoa lääkärin sanaan. Jättää se valokuva ottamatta. Pitää omana tietonaan. Mennä pois. Ei lopullisesti, vaan esimerkiksi betoniseinästä turpoavalle jäiselle parvekkeelle muiden vertaillessa hentoisia mustelmiaan keittiön päihtyneessä lämmössä. Viereen vaikka siihen on nostettu näennäinen laukku, keinonahkainen todiste tärkeydestä. Sairaalaan vaikka hän ei ole vielä kuolemassa. Uskokaa pois: se on sama asia, sana vaikka ja se, että menet luo tai kohti, kunhan tapaat enintään yhden vieraan kerrallaan ja kävelet katsomatta kertaakaan taaksesi. Oikeastaan tulisi puhua suuntauksista. Siitä, mihin täällä on totuttu. Talosta, sen tavoista. Mutta täällähän vetää, Tää on mun talo. Mun. Mutta en päässyt loppuun. Siihen kuuluu myös asioita: paperikirjat, paperikirjeet, Sen vihaaminen (ja vihaaminen jo itsessään) että missään ei ole hiljaista, koskaan ollutkaan. Tunnustus Jos muistan oikein, olet se jonka unohdin mutta ehkä vielä jossain on huone näköalalla ja kirjahyllyllä makaa kissa ja vapisee väärennettyine jalokivisilmineen Oli puita pelastettavaksi kuolemiselta janoon ja happosateisiin, olisi myös ollut ihmisiä mutta puut eivät väitä vastaan, ne vain ovat olemassa Huone kasvoi tiheäksi hämärästä lainasimme aamut joltain muinaiselta jumalalta emmekä koskaan myöntäneet hirttokuolemia myrkkyruiskeita ruiskeita ilman myrkkyä mutta kaikki synnit ovat meidän kaikkien tai syntejä ei ole Mikä helpotus olisikaan mennä kotiin jos vain olisi koti, todellinen talo jossa on ikkunat, kukkia jos vain mieli ei olisi niin metsäinen tai jos ei olisi mieltä ensinkään, vaan pelkkää elokuista kohdun tummuutta lähtölaskentaa edeltänyttä lepoa, jollaista ei enää tule Joko seisot siinä paasaten ja peläten tai olet kissa katonrajassa keltaisine ennustajankasvoineen ja kuuset, haavat, pimeät ja karheat yön kurkut heiluttavat sinulle loppumattomia käsiään, antavat aplodeja, täytyyhän näytelmän jatkua, järjettömän puheen autiolla kadulla loiskuvista viimeisistä puista joiden olemattomaan varjoon viimeiset ihmiset kiipeävät olemaan oikeassa, kirjoittamaan nimiä pitkiin adresseihin, joiden tarkoitus on pelastaa sukupuutolta jokin sammuva osa meitä Äiti peitsileikkiä runtelivat helakat hyrräauringot kuumuus tunki raitiovaunujen vahamuseoihin lipastojen päälle nostettiin tarotkortit, mehiläisvahakynttilät pitsiliinat äidinäitien ohimoilta katsoin kuvaasi tunnistamatta silmiäni vaikka niiden vihreä oli lahja sinulta sanoin kaivanneeni, valehtelin sujuvasti puheistani loistivat valon 20 kuulasta, hyvin sommiteltua karkuvuotta sudenhetken hautajaisiin kampaan hiuksiani luulen äidin tienneen silloinkin, kun hän ripusti käsilaukkunsa koivunoksaan ja me laskimme mäkeä matkalla kauppaan aikana ennen kuolemaunia hän seisoi ylväästi päänsä veressä kuin kirkon kupoli tiesi ruumiinvalvojaisensa, itkijänaisten muhkuraiset polvet, kiivaan ja ryhdikkään murheen laiva lipui joen yli sekunnilleen, sentteinä kuin lähettäisi postikortin merkittä, sanoisi hampailla anteeksi, kuivat huulensa yhdessä, niiden valkoinen ei ole väri vaan silkkaa omaisuutta kuten tämä vuode, jonka ylle hän ei enää milloinkaan kumarru tajuan jäseneni kaukana kultaisessa kuvassa, jossa kuumuus sulattaa välimerellisissä kaupungeissa vaalean pohjoisen perheen terävät ääriviivat seisoessani lipaston edessä kuin viisari tulevaisuus siirtää painonsa päältäni, vieraan rannan käsirysyt, en ole omaisuutta enää Tytär Heinäkuussa I rautatieasemassa on hurjaa lumoa ei sen omaa, ei matkustavaisten, ei lähtöjen vaan ei-kenenkään-maan rukoilevien katseiden joissa ylväät hopeiset nuolet liukuvat hiljaa kotiinpalaajien kimeässä kauhulinnassa aseman vatsassa nousen jäniksenä uneen matkalaukkuni painaa ikkunapaikan verran vastarannalla huilu kertoo joenpohjasta sen ostereiden väärästä keväästä, ja isä vaikenee itselleen, puhuu minulle jotta en palelisi vielä valon rikkeet ripustamme haapain väliin, metsän noidumme nousevaksi, ohi matavat tasakatot, kompostit, linnunpesät, sitten loppuu. siirtymä, joka häikäisee meitä aivan turhaan ruutuliinan väreet väärentävät pöydän täällä sireenimuurien takana, jossa leipääkin syödään sydän haljenneena, mutta olemmeko perillä? se on niin suhteellista, riippuu täysin asioista kuten optimismista, olitko (yksinkertaistaaksemme) menossa minne saavuit II saunapolulla noruu jonoittain muurahaisia rikot mehiläispesän, hunajankultainen murha puhuu sinua, onhan niin juhlallista satuttaa osaavalla kädellä särjit kuvan, lähes itkit, surinaa, siipiä kokoa itsesi: tapa kuningatar vielä onhan pasianssin hyvä päätöksessä hiljaisuuden hyvä siinä, että tulee viimein sanottua välttämättömiä tyhmyyksiä syljeskeltyä koipalloja kuin topaaseja ja yhä vielä pelaamme tähtipeliä vaikka taivas pukeutuu vaaleaan ja hiipuu kuin sinun otsasi Eläintautipotilaan regressio jostain kevään nurkasta hän löysi haukan, sen tiimalasinmuotoisen tuijotuksen he ajattelivat rinnakkain täytesanat pihtipolviin painuneina eivätkä koskaan päässeet kotiin; luumupuun syvä varjo niitti unta iltapäivän mitan vanha nainen katsoi tytölle kaivon, he istuivat, kissa upotti viiksensä maantien pölyyn tahdon pudottaa äänet kärrynpyörään niin että katoaisi tämä paikka että vääntyisivät jäsenistään sen ovet pimeään että surmanloukut saisivat luomeni ylleen ja punaposkisen tytön juhlallinen viimeinen hetki jäisi pyydykseen murskaantuakseen tähtipölyksi luulin olevani päivänkorento, mutta täällä ei tunneta päivää avaan otsani, jotta voisit vuodattaa sinne valituksen, marttyyrikuolemat, kesälomat joina pelkkä puute, sillankorvan riidantyngät, linnut jotka vihlovat kuin rypäleet astiassa tämä on sinun hiljaisuuttasi, se läikkyy vihaa ja mustesieniä sinä ripustat minut kuusenlatvaan enkä pian enää muista tulen piikkisen huminan kanssa yhdeksi tajuamatta vuohien pehmeitä unia kaukaisilla niityillä joilla luulin illan odottavan minua ja roikuin ja katsoin ja maailma sumeni, tornit tyhjensivät minuun lepakkovarastonsa vanha nainen työnsi kasvonsa hiuksiini, teki vertauksia: taisin kuolla yölamppu otti tuhatjalkaisen muodon vanhojen satujen ruosteisessa meressä vaivuin loputtomasti, uhrasin viattomia eläimiä, jalkani kasvoivat laitureilta ja osuivat merenpohjaan, juutuin leviin mutta joskus vielä palaan takaisin, herätän vuoteestaan tuon uneksivan lapsen Rebecca yhdetkään äänet eivät vedä sinua luokseen sinä tanssit loitsujen keskellä omine jalkoinesi kaikkiin suuntiin, sattuen toisinaan kohdalle syöt huurteista multaa kopeista tenoreista luidesi läpi käy helmikuu, jääsi sallii joen piiloutua totta on vain velton vaelluksen välttämättömyys kun istutaan tympeinä ja tuijotetaan vaikutelmia sinä jäät kaksin yksinäiseen kammioosi, samettiverhoihin ja yövieras käy valossa yhä vieraammaksi ulkona versot murtavat mustaa juurta jaksain, porttikonki käy kaupungista Etkö todella tule mistään pahoinvoivaksi? Pikku nausea on sinulle vain kirkkainta pohjavettä, täriset ja kieput riepu päälläsi, tamburiinein soidessa olet kaunein, tummin, surullisin kuin meri, kuin sade, kuin jalkapohja. Lupausten pitopöydän kuiskiessa meille jalattomuudesta istut paimenmaton salaisessa kohdassa, rispaannut yksityiskohtiin ja suden lailla umpeutuu raja: hyvän päivän illalla sinut lauletaan uneen harakanvarpaat pergamenttiselkääsi vasten kuulet mieluisia, reheviä ääniä, tuolla nousee ruma keltainen, kutsuvat kuuksi, mutta sinulla on jo käsissäsi pyhä astia täynnä tomua Näky Hän puhuu yhä tähtipölystä minun ohitseni, sen joka minä olin, siinä missä olin, ja niin lehahtavat kullanpunaiset Venushiukset sydänyöllä metsä repeilee: hän on poissa Hän taittoi hatunreunat valoon kuten halpamaiset tekevät prerafaeliittien bakeliittineitsyet silpovat näkyni, tämä ranne, ohut kuin ruoko, pyydystää kerttusia täysikuulla, tosiasioiden sumussa, hän istuu sanojeni rajamailla, tuo hymyilevä jumala ehkä piankin lakkaan olemasta kärsivä mutta kuolema on suurin ja siihen herään kello kolme kaksikymmentä joka yö kun metsäkauriit lyyhistyvät nilkkoihini ja aika nielee itsensä Miten äkkiä valo tyrehtyy ja kalat uivat arvokkaasti toistensa ohi selkäevä piirtää horisontin kylmän kiellon, tuskalliset poismenot kuivalla maalla hukkuva ihminen saa sentään euforian viimeisenä muistonaan, hän puhuu minusta kuin vyötäröstä ja otsasta puhutaan, ja katsoo kuin kättä ja huulia katsotaan, ehkä on helpompaa näin. Nousen eläinunesta raitiovaunuun ja päivä on kevyempi minua. Äänenavauksia Huudan niin kuin huudetaan: yksin, pimeään, jne. Talvitaivas ropisee palavia tähtiä, ne sammuvat ehtiessään veteen. Täällä putoaa Huudan kunnes lakkaan, kynnet nylkevät kämmeniä, vedän huudan nimeäsi huudan nimeäsi huudan jonkun nimeä, vaikka sinun olisitko se sinä, olisiko tämä sinun nimesi olisiko nimesi sinä kuten näissä piireissä yleensä on ollut tapana. Kuka se täällä yksin huutaa. No mutta kaksinko huutaisit. Siitähän se juuri kiikastaa. Kettu jättää hankeen viattomat jäljet, Eivät kuikat huuda talvella. Se oli toinen lintu. Kausi maa sataa, satavat meret kaupunki käy röyhkeäksi: kadut satavat katoille, polkupyörät uimarannoille, tehtaanpiippuun kummitukset askeleesi tarkkaavaisuus, odottelet suojia entä jos et enää löydä kotiin? jos ovessa on vieras nimi ja äitisi tivaa, mitä olet tehnyt hänen pojalleen? vanhanaikaisuutta, arjen magiaa mitä toivot, sen saat, mitä pelkäät, senkin varo siis, kun vatsasi myöhemmin kääntyy vielä vetelään aurinkoon, joka kohta mylvii latvuksissa ennen pitkää pyörit elämässäsi kuin karusellissa, sanot ettei mihinkään voi valmistautua, sitten raivoat, syljet pommikoneita ja poljet maiden miinoja kuiskuttelet salaliitoista orjan luisuin olkapäin taikauskoa tai ei, suurin osa maailmasta on ilmaa siitä pääsee läpi ja ihmisestä vettä, poikki pääsee siitäkin uskotko tämän, kun kuuro iskee? Täytä tämä kaavake haluatko turvavyön vai Moran terän? riippuliitimen vai taivaskanavan? uni on helppo, koska se loppuu loppuminen on helppoa, koska se on unta vastaa ennen finaalia ajautumatta asteikon helppoihin hetteisiin, olematta tyhjä poissa en osaa mitenkään sanoa kuule rakas: en yritä olla nokkela päinvastoin, olen availlut ikkunoita ilmansuuntiin ja yliannostellut läpivetoa, hiirten jätöksiä nurkissa ihmetellyt sitä kuinka kuolit pois, astuit aaveena talooni tuijotin bussissa silmäparia luullen muistavani millainen kärpänen olin edellisessä elämässä, jäin lasiesi väliin nyt seison miettien salpa kädessä, kynsin päätäni ei se mitään, älä kerro, makaa siinä kuin puu mieluiten hengittämättä: kuuntelen kaarnaa kainalokuopassa on hiljaista, tämä varmaan päättyy nyt Kivikylä painoin illansuulla huuleni yöhön teuraseläinten sorkat kivesivät kaupungin lävitseni käytiin saranapuolelta kaatopaikoilla opettelimme kiertoteitä miehen sahraminkeltainen pää kuin koskemattomuus roikkui rajasopimuksena tunkioaavikon ilmatilassa kuurojen rauettua katsoimme kuullen pyhää eläintä minusta irtosi jäsen, sen sormissa olet pölyä (7.12.09) Piquenique Siinä meni iltapäivä, epileptinen kohtaus Tallinnan, Gdanskin, Lyypekin, Tukholman kylmien valojen hätääntyneestä tykytyksestä. Toivottavasti heillä oli hauskaa. Edes. Tykyttää täälläkin, juodaan termoskahvia Suomenlinnassa meren villiintyessä valkoiseksi staccatoksi. Levottomasti okrankeltaisia jalkojaan siirtelevä lokki tietää kuinka ilmavirrassa pysytellään siipiä liikuttamatta tirisevään syleilyyn katsellessamme vielä auki olevalla silmällämme purjeveneiden leppoisaa romua pellinkiiltävässä poukamassa, naurua, pullonkorkkeja, jäätelönjälkeisiä rommikolanmakuisia savukkeita, tikkujalkaisen vaalean siivoojatytön työsiirtolavangille salaa ostamia mansikoita. Ja huolekkaasti etelään liukuvien aivan välttämättömien punaisten ja sinisten konttien aivan välttämättömiä sisältöjä, joita Tämän pallon valtavan kai ihmiset edes tällaisista paikoista ymmärtävät määrittelee pohjallaan taivaan ja maan hennon rajan sen viileässä sinisessä lierot kuukahtavat helteeseen, ja hiekanjyvän nukkaisella harmaalla on koppakuoriaisen jalkavoimat mitä sitä, kuvailemaan joilla avataan vadelmakiisseliastiaa, laastaripakkausta: kahdeksankymmenen vuoden kuluttua poika on poissa kynnet muistaa lapsenlapsi tietyt seikat täytyy sanoa aina vain ihosta kasvaa ohutta kuparinruskeaa karvaa ja aurinkoa lähimmät osamme ovat polvet, ne palavat irrotakseen vaaleina hiutaleina kadotakseen tuuleen joka möyhii venettä jossain kaukana kesä on lyyrinen, muu rappeutuu hitaasti siis puhukaamme kerrankin ihmislapsesta kuin hän olisi ihminen kuin hän olisi lapsi antakaamme hänelle anteeksi sinioranssin proomun tulkinnat merimerkeistä, suruvaippojen akkainviikko, äkisti irvistävät savunväriset pilvet, jotka nekin ymmärtävät että tänne tullaan olemaan itsekseen lopullisesti menetettyjen tapausten ylväässä, kumahtelevassa seurassa, mutta aina joku hän pyrkii seuraan, keskeyttää |