22.7.2003

Idastiina Räsänen Runoja Makaan oloni vaatimalla tavalla ja totean ensimmäistä kertaa: "Tytön oikeuksia on loukattu." Mieli ryömii jossain perässä, kun ovi on lyöty ruumiin takaa jo aikaa sitten kiinni. Tähtään sanat, ja sinkoan ne ulos: "Tytön oikeuksia on loukattu!" Kielo on kaunis, mutta nuokkuu, se on aina otettava huomioon. Ihanneminäni liehuu tuulessa, tarvitsen todellista elämää kuin ruisleipää, ja sanon vielä kerran: "Tytön oikeuksia on loukattu." ___________________________________ Villan sisässä ihoa, ihon sisässä ihminen, vettä ja tuulta, huulta reunustaa hienoinen utu, talven kylmältä kätketty. Kuiskauksen siivellä leijuu häivähdys lämpöä, katson sinua villani alta, hengitit juuri sanani sisääsi. Osan minua osaksi sinua, ei lahjaksi eikä leiväksi, vaan ystävyyden merkiksi, palan minua palaksi sinua. Sikisin miehestä parhaana vuonnani, ilman sitä en seisoisi nyt tässä. _____________________________________ Mikä on tämä kotini, jossa aseet laukeavat itsestään, ja heimorumpu lyö sotaisaa rytmiään? Aina ääntä, ääntä täytteeksi, ääntä viihdykkeeksi, ääntä ärsykkeeksi ja peittämään sisäiset hälytyskellot. Tauon paikka on tässä ja nyt, koneellisten äänien ristitulessa. Hento ääneni pihisee ja kuiskaa... Kieltäydyn huutamasta toivoen, että minua kuullaan sellaisena kuin olen. _____________________________________ Kyllä, anna minulle voimaa, tuo se luokseni, on mennyt hetki, jo mennyttä aikaa, vielä henkeni kestää. Vuodata voimaa hiustesi alta, sormenpäistä räiskii tuli, hämärtyvä ilta valon saa. Nyt vain kysyn: missä olet ollut? Ja luoksesi kuljen aistit auki, näe minut, ja ymmärrä, että ystävyytesi vie minua eteenpäin. KIRJALLISUUS -ETUSIVULLE