 |
 |
| 4.1.2003 | |
|
Joni Töyrylä
Runoja aakkosjarjestyksessa ajatuksistani en vielä kadu ajatuksiani mutta huomaan ajattelevani katuvani ajatuksiani alkuun ajatusten matkassa verkot väistyvät pään sisässä houreet lakkaa huomaan naulat hellittävät paineet häviävät kahleet katoavat usvat hälvenevät eikä enää ymmärrystä voi estää suojaudun sisältäni menneiltä myrkyllisiltä lakana viitakseni tyyny kypäränäni paksut verhot vartiossa ovi visusti lukossa selviän taas täpärästi herään pahoilta mailta julmurit yskivät kaukana takana kuulen vielä hämärästi voimat palaavat ja nopeasti unohdan tärkeimmän olen tietämättäni valmis alkamaan alusta kerron ystävälleni ei mitään, hän väitää "ei mitään pelättävää" "niin täällä", lisään "ei ne paheksu, sua aina kummeksu ja jokaisella joskus harmaita päiviä on katsos kuka jaksaa vatvoa jokaista ajatusta eihän mikään ole niin todellista ettei joku jo väitä toista!" väitän aivan toista muistan selkeästi ajatelleeni eritavalla sanat saivat toisen muodon teot tekivät tavattomasti mutta pelkään sydämessäni, vakavasti olin väärää mieltä ajatukset mökissä maan alla mustassa säässä häkissä usvassa ikiaikojen sokea soittava paju pilliäly ulkovalo vaju "tiedän vielä" sanon ystävälle hän katsoo jo tänne kuin olisi samaa mieltä "ei ollut ensimmäinen eikä edes toinen vaan aina uudestaan joudun huomaamaan ajetukset jäävät jumiin eivät kiidä uusiin juniin tutuiksi käyvät kiertotiet kinttupolut kärrylaudat mustat haudat patikkaretket pään sisässä tiet vievät poluille pienenlaisille kärryteille kuoppaisille alati viidakko vihainen valvoo ja kun ovat lopulta perillä uupuneina henki heikko houreena sekaisin väsymyksestä saapuneet määränpäähän sinne mistä pitää jo lähteä ne orjansa herättävät" "en ymmärrä" ystäväni huokaa pakkaa ruokaa reppuunsa ja katoaa kunnes maahan kaatuu torvet soittaa, lyö, työ, toiveet katoaa aine muuttuu alkuun amme rikkinäinen kaksoisamme valui vettä maahan eikä sitä osattu korjata saatiin paikalle kokonainen jonkinlainen korjausnainen joka kaivoi maata vuotavan ammeen alta vaikka huoneessa oli kotikasveja kukaan ei laittanut päälle valoja rikkinäinen kaksoisamme alkoi huojua yritys näytti toivottomalta nainen piti lakista tarttui jakoavaimesta mutta kaivoi vieläkin vain maata huojuvan ammeen alta huoneessa hengitettiin hiilidioksidia ja kuunneltiin tehdasmelua rikkinäinen kaksoisamme vajosi takapihaan ehkä ratkaisu olikin oikea nainen nousi niiaten vain harvat rohkesi kiittäen peittämään yskivää miestä jolta ei jäänyt perillisiä alkuun analyysi kuolemisesta haluaisin kuolla onnellisena mutta kuinka se on mahdollista aina kun olen iloinen olen unohtanut asian ja aina kun toivon kuolemaa olen surullisempi kuin koskaan alkuun asiat joka ikinen asia pursuaa houreita jotkut vetävät niitä puoleensa jotkut kasvattavat uusia joidenkin alta leviää usva itsestään porina ja kuhina kolina, tuhina elävä kuin ukkonen lähellä miltei pään sisällä viisaat ne välttää keskittyy eläviin ääniin kuin hitaisiin uniin elottomiin nähdä yli kauimmaisten on leikkejä harhavaltaisten myös ohi pienimpien ja muotoja olemattomien kokonaan samasta sydämestä ajasta riippumattomista keksimättömistä keksinnöistä niistä jotka valvovat ja liikkuvat lattialla ja mullassa mustimmassa kivenkin, rappusten alla kastumalla verannalla ukkosen soidessa ikkunan takana pihalla savukoneen esimuoto usvan vieressä aineruoto piilolaulu, oikea kuoro peittoaa visaisimmatkin alkaen jostain joskus päättäen hetken samassa sisällä maaginen piha kynnetty reunalta kyllä rakennettu jo pieniä koloja joissa hourailijoista parhaat aikaansa aina janoavat joka ikisen asian sisässä aineen ja muodon takana usvassa tunteista polttavassa kuumassa kirousten maailmassa höyryssä savuisen saunan taas ukkosen lyödessä pihalla terveiden ihmisten takana nukkumattomissa ja nukutuissa unissa alkuun elämän katoavaisuus aamulla pakatessaan hän pääti kokeilla uutta rohtoa vaivaan nyt suu on pieni ongelma aikaisemmin tultuaan töistä hän askarteli säilyketölkkiä sai lopulta herkun maahan nyt pää pyörii asfaltilla työpöydän ääressä koskiessaan vahvaan kahviin hän kuuli saaneensa pojan nyt kaatuu hitaasti maahan hän mietti työtehtäviä unohti lahjat juhliin illalla eikä voinut tietää että enää nousee vain nostamalla alkuun en jää ja jos en siellä pärjää niin en sinne jää mutta hei ei en voi olla yrittämättä alkuun episodi juhlavassa huoneessa huvittellen yksinään narri haukkoi henkeään kysyen ääneen kysymyksiä mutta etsien ystävää salaa ja huomaamatta hän liikutti itseään ja unohti olevansa oikeassa päivässä, tässä tänään samassa hänen jaloissaan kuninkaan nuori vaimo huokaa hitaasti kampaa hiuksiaan ja alkaa sitten laulaa mies potkaisee eteensä - ja sähähtää eikä halua kuulla ketään enää hän jatkaa huutamista päänsä sisällä "onko sukupuolia kaksi vai vain ruumiina sukuelimiä? onko rakkaus juuri sitä että sukupuolta ei enää nää?" kuunnellessaan itseään hän värjäsi päänsä erivärillä ja ihmetteli kuinka maailma näyttää aivan samalta "aivojeni sisällä tapahtuva liike toistaa itseään, en voi siis olla varma enään mistään osat työskentelevät ymmärtääkseen itsensä viestit, tulkinnat, menetelmät ovat samaa järjestelmää" hänet keskeyttää kunigas saapuessaan saliinsa narri säikähtää hän ei saisi olla täällä "HÄN TULEE KUOLEMAAN!" kuningas komentaa sotilaitaan vaimo riisuu itsensä ja tanssii sotilaiden komentaja tarttuu narria kädestä ja paiskaa miehen lattiaan kuin jotain jonka haluaa hajoittaa kuningas kääntää päätä nähdäkseen itsensä peilistä sotamies odottaa uutta käskyä nuori vaimo ei tiedä mitä tehdä narri on ehkä suruissaan mutta silmäkulmassa saattaisi joku nähdä "he tulevat ja jäävät" "HÄN TULEE KUOLEMAAN!" kunigas komentaa uudestaan vaimo nauraa sitten hymyilee mutta huomenna hän itkee alkuun ovi hän löi ikkunan rikki nosti painavan salvan silti vimmoissaan löi ikkunaan uudestaan löi saappaansa kynnykselle mutisi kuin saalistaan etsien "missä huoneeni!" "tahdon jo kolme" ääni yltyi ja verhot kuin kahlitut eläimet liikahteli "mitä huudat" vastattiin peräkammarista ääni muistutti sateita sään piiskaamaa ruista mies seisoi ovella laski kätensä puukon tupelle "saat huoneen mutta sinun täytyy olla hiljaa" hänet ohjattiin pöytään tuotiin kuumaa soppaa mies nälissään ahmi mutta mietti onko totta kylläisenä nousi tuuma hän huijaa ukkoa täytyy olla ovela "minä ostan teiltä maata olen isolla alalla teen työtä kuin suomalainen menneinä vuosina" mies keksi tarinoita väitti omistavansa maata, mainostoimistoja miltei mitä tahansa eukko kyräili edessä natisi sisko vieressä kun astui veli kyyryssä pimeään pirttiin yön sydämestä ei mahtunut penkille ahmi suoraan padasta vaan ei mennyt lattialle murisi vierasta katsellen nousi isäntä itse linnansa perältä näkyi surma päältä mies nielaisi hädässä "taidanpa sittenkin tyytyä aittaan en huonetta kaipaa eikä kylmäkään haittaa" veli jo ryysti isäntä takaisin istahti kölhö mies parahti ja hiljaa aittaan asteli alkuun sammutus "olenko alkanut sammumaan kun en pysty enää ajattelemaan onko sisälläni toimintaa joka on puolestani päättänyt luovuttaa?" vain nuorena voi elää taistelematta ajatuksia joka hetki tuhansia mutta aika kulkee huomaamatta ja jo kohta on vain vastustettava hiljentymistä ajatusten tyyntymistä muutoin ei voi havahtua ennen kuolemaa kysyn uudestaan "olenko alkanut sammumaan?" "onko sisälleni rakennettu mekaniikkaa joka on päättänyt kaiken lopettaa?" alkuun sota maahan rauhaa tarvitsemme sotaa me tarvitsemme yhteistä vihollista maapallon ulkopuolelta emme voi muuten lopettaa taistelemasta toisiamme vastaan alkuun tavat kuolla näin unta kuolevani minut jo paiskattiin auton ovista sisään lattialla ei ollut mitään paitsi hyönteisiä torakoita valtavia heinäsirkkoja ja rapuja kaaduin selälleni ja huutaessani apua niistä osa ryömi sisälleni suusta - ulos sieraimista tunsin niiden nakertavan sisuksiani ties mistä en tiennyt lopettaneeni hengittämisen ikiajoiksi kohta puhumisen kuulemisen kaiken lopullisesti katselen sinistä valoa joka huokui pohjoisesta sitten pinnan alta nousee kantapäihin vaahtoa jo koskee sormia kun vajoan syvällä hiljaa meren sisällä haaveet unet ymmärrys tulevaisuus menneisyys ja toiveet sydämessä on vain elävillä nyt on kaikki muualla ei synny enää uusia ja muistetaankin aina edespäin eritavalla tunnen repeytyneeni kaikkiin ilmansuuntiin kädet kaikkovat ja pää heittelehtii sisukseni leviävät tähden lailla ilmaan ruusumeri alla kukkii kauneimillaan lyön itseäni uudestaan isken rikki luurangon irroitan lihasta ihon karvat huokosistaan pääkin paikaltaan kädet kauemmaksi jalat maan sisään suolet heinäkasaan tein kärpäsille pesän vatsaontelosta madoille maja matala kappaleista ja palasista pienimmille juhla-ateria päätän työni viimeisen olen kohta iloinen silmät puhki sormilla sormet irti hampailla hampaat irti halolla voimaa mutta tarkasti kas, koko ruho halkesi vielä osat pienet irti olen perusteellinen aivot jo lopetti sydän kannolla hyppi verenkiertoon nauloja korvieni kautta aivoihin työnnän ampiaisia en voisi voida huonommin kun suuhun laita vieterin ja vapauttaessani voiman tiedän ruosteisen piikin lävistävän kalloni ja tämän ajatukseni hajoan hajottamatta välittämättä ajasta yhtä pieniksi osiksi neulasen pään kokoisiksi juuri niiksi samoiksi pirstaleiksi pyöreiksi joista minut rakensi kappaleiksi katoavaisiksi töryksi turpeen kupeen sotkuksi sukulaisten harmiksi huonetoverin palasiksi maan tasalle roskiksi rajalle rautaiselle peliksi jota ei osaa kukaan enää kasata alkuun vain todellinen runoilija ei lähde mihinkään vaimonsa vierestä juuri mietittyään parasta riimiään sillä siinä sylissä on avaruus, aikaa, tähtiä eikä mikään missään ole edes lähellä alkuun ystävät ystävät auttavat toinen toisiaan jos toinen auttaa toista tai vaikka ei auttaisikaan vihamiehistä molemmat auttaisivat sinua jos sinä et auttaisi sitä toista alkuun Hei! |