Vakkasuomalaisen ääni ja tarina -hankeen toinen julkaisu on niin kaunis kokonaisuus, että kirjaa on mukava vaikka pelkästään selata. Sivun 29 ohella kirja on taiteellisimmillaan kansilehdissään ja taitollisessa ulkoasussaan. Kansien värimaailma on erittäin hallittu. Sisälehtien numeroinnit, välilehdet, tyhjät tilat ja fontit ovat tarkkaan harkitut. Kuitenkin kaikkein eniten itseäni ilahduttavat kirjan sisälehtien kuvitus. Vaikka kuvia on vain kaksi, muodostavat ne kirjasta vielä esteettisemmän.

Voi todeta, että hykerryttäviä hetkiä riittää kirjaa lukiessakin. Vertaileva runo Mee ja hee sekä kirjan loppupuolelta löytyvä Lokalahden suvipäiv selityksineen ovat esimerkiksi mainioita oivalluksia. Niittyluoto onkin parhaimmillaan rikkoessaan tabuja siitä, että runous on tylsää. Niittyluodon sarkastinen mieskuva on mielestäni parempaa viihdettä kuin monet teattereiden komediat yhteensä.

Koko teos ei kuitenkaan avaudu ehyeksi kokonaisuudeksi. Jotkut runot jäävät lähinnä ensimmäisen runokirjan täytteeksi. Kolmen runon aloittaminen samalla lauseella ei ole mielestäni tyylikeinona toimiva, tai ainakin sitä on käytetty tarpeeksi. Lause "Qlisiski setä" ei ole kuitenkaan niin toimiva, jotta sitä pitäisi viljellä jatkuvasti.

Niittyluodon runoista paistaa läpi se, että mies on viettänyt huomattavan osan elämästään teatterin lavalla. Paljal kallial -kirjan runot toimivat parhaiten esitettyinä, ja sopivat juuri miehen itsensä lausumiksi. Kirjaa lukiessa vilisikin yhtenään mielessä Niittyluodon esityksien vaikuttava tunnelma.

Niittyluoto ja kumppanit ovat tehneet hyvää työtä tehdessään viihdyttävän ja koskettavan kirjan niin katseltavaksi kuin luettavaksi. Mielestäni Niittyluodon teoksen tuleekin löytyä jokaisen Uudenkaupungin seudulla asuvan kirjahyllystä.