Kirsti Ellilä - Iiris
Siskodisko-sarja, Karisto 2006
Omia polkuja asetettuihin päämääriin
Kirsti Ellilän Iiris on tyttöromaani erilaisuuden kokemuksesta, itsen ja ympäristön ristiriidasta. Olenko minä vieraantunut muista, vai onko tämä maailma vieraantunut minusta?
Iiriksen minäkertoja on Viiru eli Veronika, tyttö joka on oppinut pitämään kuvitelmansa ja ajatuksensa omana tietonaan, sulautumaan taustaan. Hänen maastoutumisensa häiriintyy, kun luokkaan tulee uusi oppilas, romaanin nimihenkikö Iiris, joka kiinnittää huomiota niin Viiruun kuin luokan toiseen omituiseen otukseen, ylipainoiseen Pilviin.
Koulumaailman omalakiset, mielivaltaiset säännöt nousevat romaanissa hyvin esiin. Vihamielisyys ja silmätikuksi joutumisen pelko luovat uskottavan taustan Viirun ratkaisulle vetäytyä "koulunpeittoon", muuttua osaksi lavastusta. Pullealle Pilville tämä ei ole yhtä helppoa. Myös Viiru suhtautuu Pilviin romaanin alkupuolella nuivasti ja häpeää joutuessaan tämän seuraan. Pilvin läsnäolo vaikeuttaa Viirun piiloutumista. Ylipaino herättää ympäristössä huomiota, ja on vaikeampi kätkeä kuin sisäinen erilaisuudentunne.
Vaikka Pilvi on Viiruun ja ehkä Iirikseenkin nähden teoksessa vähemmän esillä, romaani tuo silti hyvin esiin sen, kuinka ihmisen "liiallinen" fyysinen massa pahimmassa tapauksessa hukuttaa sosiaalisissa tilanteissa alleen hänen äänensä ja ajatuksensa, jopa tunteensa. Se, ovatko Pilvin kilot syy vaiko seuraus esimerkiksi hänen kotioloistaan, jää teoksessa auki. Viivi piiloutuu hiljaisuuteen ja Iiris meluun, mutta onko Pilvin ylipaino myöskin kilpi maailmaa vastaan? Vanhemmista ei ole apua tyttöjen selviytymistaisteluissa tai kasvukivuissa, keskusteluyhteys heihin on katkennut, eivätkä he osaa, uskalla tai halua yrittää kohdata lastensa kokemusmaailmaa. Uusi tulokas Iiris taas on aikuisten kannalta katsoen häiriintynyt ja holtiton, mikä tosin ei hänen ikätovereilleen ole lainkaan itsestäänselvää.
Erilaisuudesta on vaikea kirjoittaa sortumatta sen paremmin asenteiden uusintamiseen kuin todellisuudelle vieraaseen imelyyteen. Ei ole helppoa kirjoittaa kahdesta yksinäisestä tytöstä - hiljaisesta ja ylipainoisesta - keskenään ystäviä. Aineksista on vaarana syntyä joko tarina, jossa nuoret kiltisti myöntyvät hyväntahtoisten aikuisten heille tarjoamaan rooliin, tai vastaavasti prinsessakertomus, jossa pullasta kuoriutuu suolatikku. Ellilä ei onneksi päädy kumpaankaan malliin. Nuoret saapuvat "toivottaviin ratkaisuihin" omia teitään, ja saapuvat niihin enemmän omana itsenään, eheämpinä ja valmiimpina vastaamaan haasteisiin.
Erityisen viehättävää Iiriksessä on se, etteivät nuoruuden ongelmat ja eristyneisyyden kokemukset ratkea niinkään solmimalla suhteita muihin kuin solmimalla suhteen itseen. Tähän ei tarvita vastakkaista sukupuolta, ei vanhempia, ystävienkin asema viiteryhmänä on lähinnä käynnistävä ja tukeva. Silti myös ihmissuhteet ovat Iiriksessä tärkeä osa kasvamista. Kolme tyttöä tunnistaa oman yhtenevän piirteensä, erilaisuudenkokemuksensa. Viiru määrittää tätä erilaisuudenkokemusta sepittämällä tarinaa Nimettömästä, lapsesta, jonka ajatellaan olevan menninkäisvanhempien varastamansa ihmislapsen tilalle jättämä vaihdokas. Tunnistamansa erilaisuuden ja toistensa avulla Viiru ja Pilvi alkavat määrittää omaa itseään. Erilaisuus lakkaa olemasta mörkö.
Iiriksen kuningasajatus on onnistuneen sosialisaation kuvaaminen kompromissina, yksilön ja ympäristön asettamien vaatimusten vuoropuheluna. Sosialisaatio näyttäytyy Iiriksessä Viirun silmien kautta ensin uhkana ja pelkkona pakottamisesta, mutta muuttuu vähitellen oman itsen uudelleentulkinnan kautta tilaksi, jossa liikutaan ja toimitaan, jota muokataan ja jota vasten omaa itseä muokataan. Luottamus itseen mahdollistaa myös oman itsen ulkopuolisen maailman kohtaamisen ja haastamisen.
Viirun ja Pilvin tapauksessa omaan itseen suuntautuvan retken käynnistäjänä toimii Iiris. Niin hän kuin Pilvi poistuvat Viirun välittömästä läheisyydestä ennen tarinan loppua, mutta vaikka Viiru on taas yksin ajatustensa kanssa, hän on tajunnut että yhteys ulkomaailmaan on mahdollinen. Hän on saanut kontaktin äitiinsä omalla toiminnallaan ja pystyy asettumaan näkyville ja alttiiksi. Oman paikan rakentaminen maailmaan on luovimista ja vaatii rohkeutta, jota Viiru romaanissa saa Iirikseltä: "Sen [Iiriksen] avulla olin jotenkin alkanut hiukan muistaa, kuka olin ja mikä minusta voisi vielä tulla."
KIRJALLISUUS -ETUSIVULLE
