 |
 |
| 30.3.2008 | |
|
Kirsi Sinisammal Runoja Äärimmäisyyksien suvannoissa totuudet repivät kahtia. Moni haluaa palata. Yksi onnekas tarttuu aikapoimuun ja pelastuu. Lumi narskuu jalkojen alla. Pienen tytön kasvot vilahtavat valkoisissa pitsiverhoissa, käsin virkatuissa kukkasissa. "Kaikki kudotaan nykyään koneella", muistaa mummin sanoneen. Lumi narskuu jalkojen alla. Äiti on palannut kotiin! Ulos. Elämä vaatii vähän uhrimieltä. Jääminen merkitsee ikävää, lähteminen vapautta. Ulkona sataa rakeita. Kumoan myytin pahasta, niin ihminen minussa elää. Taivaalta vihmoo kyyneleitä. Meressä riittää kaloja: sintti sinulle, vonkale minulle. Osat vaihtuvat, on vanhoihin kääröihin kirjoitettu. Sargassomeressä luikertelee vielä ankeriaita. Vedet kuivuvat, apajat ehtyvät, sintti sinulle ja minulle. Taiteilijasielu on valmis koitokseen. Maailma haravoi epäilevästi pintaa, ei jaksa sen alle. Kuuleeko se minua, sydäntäni? Jos se ei ole valmis, olenko minäkään? Kun et huuda, ihailen sinua. Kun et tuomitse, hyväksyn sinut. Kun et rakasta toista, kunnioitan sinua. Kun vain pidät minusta, olet rakas. Pandoran lipas aukesi. Siitä seurasi sumeita katseita, huojuvia vartaloita, jaaritusta lasin äärellä, ja kaikille autuaille ihmeesti tilaa. Siitä seurasi lempeiden lyhtyjen himmeä hehku ja menetettyjen toivojen kehon kieli. Kansi narahtaa. Pandoralla on tänään muuta tekemistä. Sinulla on kaunis mieli, kauniimpi kuin minulla, kauniimpi sinua, ja siksi sinua rakastan, kaunismieli. kiinni istukassani. Uit elämän vedessä. Hengität minua. Kalvat sisintäni. Odotat hetkeä pulpahtaa maailmaan. Leikit teletapeilla, ohjaat venettä lätäkössä. Minä pesen kuravaatteesi, vaihdan Tiivi Taaviin patterin. Ei. Tähän maailmaan ei tarvita puhdasta sielua häpeäpaaluun sidottavaksi, helvetin tulessa paistettavaksi. Sinä, syntymätön lapseni, et ikinä huku. Kuoret jäivät hautaamaan toisiaan matkalla nirvanaan. Kuka hautasi lapsen? |