Markku Karttunen
Runoja
SIELUJEN PURO
Ikkuna oli rikki, verhojen värit tihkuivat verta.
Arkipäivän malttamattomuus, jokaviikkoinen
murhenäytelmä. Kuuden kerrostalon lähiö eli
kuin Shanghai tai New York! 24: tuntia päivässä ja yössä.
Samanlainalaisen sosiaaliturvan varassa kuin
rakkaudessa! Sen hipaisu oli ohuempi kuin
yksikään hiuksesi, sen kosketus pehmeä
kuin kissantassun. Eikä se maksanut mitään -
etukäteen eikä takaisin. Peili oli jo muuttaessamme
rikki. Sen taitavasti hiotut kristalliset rokokookehykset
kelpasivat vielä panttilainaamoon, pikapankkiimme!
Nälkä ei hellittänyt koskaan, rakkauden nälkä.
Huulillamme oli aina suudelma kuin oikea vastaus.
Käytimme yksinkertaisia aineksia: pillereillä
varastettuja unia, kelloja, joissa oli vain aikaa ja
Sielujen Puron, lähiömme videokioskia.
Öisin liityimme toisiimme kuin hiljaisuus ikuisuudessa ja
aamun valo kumpusi vartaloistamme esiin sen sijaan,
että heijastuisi päällemme. Niin kuin viinirypäletertuista. Niin
Sielujen Puro oli kaikkialla meissä, eikä kukaan tiennyt missä?
* * * * *
YHDESSÄ YÖSSÄ
Yhdessä yössä nimeni tuli tunnetuksi
kaikkialla Ranskassa ja Ranska on
tottunut sekaannuksiin. Mutta, mutta
vain Hän, joka luki runoni
perinpohjaisesti, vainuten jotain
epätavallista, pyhää turhuutta ja
kauneutta, punaa, jota Hän ei aamuisin
nähnyt peilistä, jota Hän jo vuosia -
ikävöiden kaipasi kasvoilleen.
Hän oli surullinen meduusa, ja Hänen
kyyneleensä valuivat reisiä pitkin
kuin koskematon puro jokeen ja joki
Hänen jo malttamattomaan, myrskyävään
mereen. Aallot, K2-huipun korkeat
nielaisivat vain Hänen kaltaisia
Naisia. Eikä Hän enää halunnut katsoa
"Kauniita ja Rohkeita," "Salattuja
Elämiä" - hukkua TV:n ääreen, kiduttaviin
kuviin, suloisiin ja surumielisiin sanoihin.
Yllättäen HETKEN: Hän vaistosi virtaavan
tunteen sielussaan, sen merkityksen,
potkaisi biojäteastian hangeen ja paljain
käsin kaivoi sieluunsa jääneen julkaisun.
Lehti oli kostunut kuin Hän. Jotain yhteistä?
Ehti Hän ajatella kun löysi tekstin, rakkauden.
Sanat hyökkäsivät hänen silmilleen raakoina,
kirkkaan, kirkuvina kuvina. Hän ei ymmärtänyt
kuinka kohtalo turvautuu näin alhaiseen temppuun.
Hän uneksi niistä: salavihkaisista merkeistä,
piilotajuntansa tunnussanoista, joita Hän häpeän-
puna poskillaan yöllä yksin kuunteli. Nyt Hän ei
nukahtunut vaan lähti bussipysäkille odottamaan.
Kahden vuoden jälkeen Hän oli onnellinen kuin
pienet elukat toistensa sylissä, sielussa ja
sisätilassa. Eikä Hän enää koskaan unohtanut
siirtää silmiään tiheästi painettuihin pikku-uutisiin, joista runoja
rakennetaan.
* * * * *
SIISTISTI VIIKATTU HAME
Hymy, jolla tulit maailmaani.
Muistokirjoitus mukanasi oli
punainen, siististi viikattu
hame - täynnä kirkkohistoriaasi.
Et kuitenkaan ollut aatelinen,
et siis rakastunut. Mutta,
mutta outo pyhyys
ympäröi meidät ja liitti yhteen.
Ja yö tiheni nyt erikoisella lempeydellä.
Vaatteet yllämme. Miksi ne oli turhia?
Ikkuna auki, ulkona 45-celsiusta ja mereltä tuuli
sen hauras kuiskaus sulki silmämme ja
herätti alastomiin vartaloihimme
intohimon sinisen liekin!
Se mitä sitten tapahtui,
Se mitä ei - ei sitä kirjattu
historiankirjoihin
vaan lakanoidemme väliin.
* * * * *
RUUSUVUOTEELLA
Ruusuvuoteella lepäsi valoa ja lihaa
oleva nainen. Huokauskin ja hän olisi
kadonnut. Taivaan tummiin tuuliin tai
paratiisipuun kärsimyshedelmään, ikuisuuteen.
Olin säälittävän hämilläni.
Alastomuus, jonka näin sokaisi silmäni. Ja
jos se oli se mahdollisuuden hetki - oli se
mennyt, tuhonnut sieluni safiirit, sydämeni
iskut kuin näkymättömän ikkunalasiseinän.
Kuitenkin, aivan luonnollisesti hän hymyili.
Tunteenilmaus sai minut. Ehjin nahoin liikkumaan
lähemmäksi vuodetta. Mitään muuta ei koskaan enää
tapahtunut. Liukenin unieni kauniiseen,
kauhistuttavaan aineettomuuteen, moniin erilaisiin
moraalittomiin asentoihin. Haihduin hänen vartaloon.
Kuin kissa, jolla on yksi henki vielä jäljellä.
Riski oli sen arvoinen. Olin "heikoilla jäillä",
lumottu öitä, aamuja, iltoja varten ja ilman lupaa.
* * * * *
SUUKKORYÖPPY
Minä suljin sieluni synkään tyrmään
sen kalkinvalkeat seinät itkivät
hymyillen kuin Hyvät Leidit, kerubit.
Unelmani, uneni katosivat kuin ensilumi
märkään asfalttiin. Tämä on tapani kokea
maailmanloppu. Ja minä tulen olemaan
sen kanssa kun kellosta loppuu aika.
Karistaessani tuhkaa viimeisestä
savukkeestani tunsin toivonkeveän kosketuksen.
Mikä se oli? Mitä se halusi vielä?
Vielä välinpitämättömänä luomeni aukenivat.
En nähnyt mitään. Mikä lähestyi minua
savuverhon takaa kuin esiripun takaa
alkaa uusi elämä. Sitten valtava suukkoryöppy
etten saanut hengeä - itseltäni. Siemensyöksykään
ei ollut kuin sekunneista kiinni. Niin murtuivat lukot,
viinikellarin, kaatuivat seinät ja alttarit. Ja
unohdusjuomaa riitti vielä kuolemaantuomituille.
* * * * *
KUMMITUSMIES
Mies! Muisto kummitteli naisen unissa. Ja
unet keskeytyivät aina runollisiin sekoiluihin.
Aamu viipyili hänen mielessään luomet kiinni -
hän leijaili vielä akaasioiden ja orvokkien tuoksussa.
Kunnes biotekniikan viimeisin keksintö, munakello
herätti hänet arkipäivän kitkaan. Weetabixit olivat taas
loppuneet. Ja hän tyytyi nopeaan, tulikuumaan ala: Tero-
cappuccion. Kaleva roikkui vielä ovessa kun hän kiiruhti
seiskaan. Oliko tukka hyvin ja näkyikö kello? Hän naurahti
ajatukselleen istuessaan harkitsemattomasti miehen viereen.
Miehen samettihansikkaaseen verhottu käsi tarttui hänen
omaan. Lämpö lävitsi hänen ruumiinsa ja hän pyyhkäisi
otsaansa, sulki silmänsä kuin ikkunan. Sen läpi nainen
näki kuinka hänen vuoteensa oli lämmin vain toiselta
puolelta. Koululaiset kännyköineen herättivät hänet jo
toisen kerran tälle aamulle. Miksi? Miksi ja mitä hän unelmoi?
Kysymys jäi vaatimaan vastausta kun hän juuri ja juuri ehti
painaa bussin stop-nappia. Hän nousi vaivoin ikäänkuin joku
pitäisi hänen kädestä kiinni. Istuin vieressä oli kuitenkin tyhjä. Seiskan
ovet avautuivat kuin hän unessa, hän mielessään muisti.
Ensilumi suli hellästi hänen kasvoilleen, peitti kyyneleet, ikävän jota
hän ei tiennyt sielussaan, sydämessään kantavansakaan.
* * * * *
HUOLETON KESÄ
Aurinko seuraa aukioloaikojasi kuin kello.
Imee lämpösi kun melkein hymyillen kuljeksit
kauppatorin rantaa, imee ne unohduksestasi -
talven jälkeen. Olet jättänyt pikkuhoususi narulle.
Odottamaan surevaa viimaa johon kiedot menneen
kesän huolettomuutesi. Tärkeät asiat muistaa - ei
nimiä. Et ole mikään hyttyskarkote, antibioottikuuri,
rokotussuoja. Et! Ehkä itsehoitolääke, oman apteekin
rypälesokeri? Sinua tarvitaan ennen matkalle lähtöä.
Ja kun liikutaan vesillä ilman pelastusliivejä. Olet
esirukous pyhään toimitukseen. Et tule kuin apteekin
hyllyltä verenvuotoja tyrehdyttämään mutta. Mutta
aina yllättäen kuin ampiaisen pisto. Sinusta kannattaa
mainita lääkärille, oireistasi! Rakkaus osuu sieluun,
piilotajuntaan ja niveliin; keskushermostokin on ehkä
hoidettavissa mutta et ole unohdettavissa. Olet kesä,
sen kuumaa suolaa - valuu reisiäsi pitkin ja ensiapuohje.
Poliklinikka ilman auringonsuojatuotteita, Olet talven ja
viiman varalle. Siitepöly ja silmätipat, perusasia, nainen,
joka on syytä muistaa. Hoitaa ja puhdistaa kesää varten.
Laitetaan vielä kaksi eilistä kun näitä nyt sataa kuin...
* * * * *
HÄN JA HÄNEN KÄTKETTY MIELENSÄ
Hän ei halunnut rakkaansa mukaan
hautajaisiin. Asentamaan itseään suvun
terapia-asentoon: suruun, sillä nainen
oli menehtynyt salaperäisissä vaalean
punaisissa lakanoissa. Ja hän epäili rakkaansa
osuutta perinnönjaossa. Ja kuka pitäisi huolen
koiranpennusta, Emilistä. Joudummeko turvautumaan
taloudenhoitajaan. Suvussa salaisuuksia oli
aina ollut puhuttamatta: kaapinpaikat siirtyivät, lamput
syttyivät, ja kerran vuodessa oli veitsien aika.
Hän oli niin kyllästynyt hautajaisiin, mustiin
limoihin, liekkeihin, joissa ruumis esitti
viimeisen tanssinsa, luunsa katkeavan kuin kurjen
jalan.Yhtäkkiä puhelin soi. Tuntematon numero?
Hän tiesi, tämän numeron kanssa hän voisi
häpäistä ruumista ja rakastajaansa. Minuutin
pano! Kengät jalassa. Niistä hän ei luopunut
koskaan. Oletteko ystävällinen kuului kännykästä?
Sinulle, sinulle olen aina mielelläni se nainen, se
joka kohtaa miehen kuin tuntemattoman pelon.
* * * * *
EN KOSKAAN SAANUT SINUA
En koskaan saanut sinua uskollisesti
pysymään paikallasi. Kivi kaulassasi
painoi, rubiini. Lahja, kohotti sinut
pilviin. Olit eräänlainen Jumala. Olit
tavoillesi sokea, edes tietoinen. Nainen!
käperryit pieniin asioihin: talviin ja tuuliin.
Ja jos rakastelet kanssani en suostu
valehtelemaan yksityiskohdista! Kyyneleistä,
jotka lipuvat ruumiisi halki, puhtaana kuin
paratiisi ja sen käärme. Eikä ole helppoa
selittää muutosta, jonka sait aikaan. Povesi
kaari, paljaat jalkasi. Olin silloin kuollut,
olin ilman toivoa. Puutostauti. Muistan sinut
miljoonien joukosta - pikku pyhiinvaeltaja!
Armoa täynnä kuin avattu hauta. Sanommeko,
että nukuin, valehtelemmeko, että nautit, nautit ja
nimesi ei enää ollut pyhissä kirjoissa. Autiomaa;
sinä olit sen hiekka minun silmissä, lohdutus
kuin lapsen uni. Tulin niin nopeasti, pelkäsin,
pelkäsin ja häpesin. Olin niin syvällä, niin elossa.
* * * * *
KIRJALLISUUS -ETUSIVULLE
|
