 |
 |
| 30.3.2008 | |
|
Päivi Sääskilahti Runoja Loppu En tiennyt että se viiltäisi kun kävelit tyhjän eteisen kautta etsien jotakin tyhjän tähden mutta se näkyi lävitsesi tiesin kaipuusi yksinäisyyteen hyväksyen sen annoin sinun elää tavallasi mutta se ettei ollut sanottavaa sai minut tuntemaan itseni hetkittäin kuolleeksi nielaisin pahan olon sisääni en katsonut etten jäisi kaipaamaan käsiään ja hyväilyjään antaa hänen mennä vaikka kaipaankin jo hänen lämpöään ja sinistä säkenöivää katsettaan, energiaa silti antaa hänen mennä mihinpä häntä enää tarvitsisin sainhan häneltä yhden yön lämpöä se riittäköön ja se riittää Muistot hämmensivät pientä ihmistä hän joutui kohtaamaan niin paljon yksin minä istuuduin haarat levälläni hänen syliinsä hän totesi olevansa riittämätön minä naurahdin sitä sattui panin sormet tietokoneen koskettimille ja odotin että jostain virtaisi energiaa joka täyttäisi minut häntä katsoessa jumaloin nuoruutta kuinka paljon voimaa hänessä olikaan jotenkin minä vain kadotin sen avaimen joka sopi jokaiseen lukkoon hän ohjasi liikkeitäni kavahdin kun joku muu yritti kertoa jotain muuta Pimeässä on helpompi ajatella selkeästi, käsittää asiat lennä ajatus, oi, kasvatan siipiä sydäntäni olen kasvattanut jo monta päivää se pursuaa, näetkö, tulee lihasta läpi synnit putoilevat pisaroina pintaan eikö viehätysvoima riitä puhtaassa kodissa on kovin vaikea rakastaa ja tuntea juoppous ja irstaus tekevät onnelliseksi vaikka kuvat kasvavat, äänet muuttuvat minussa mikään ei kasva kaikki putoaa hiljaa, siivetkin äitimaa, onko sitä ollutkaan vain kylmä maha joka ei siedä vieraan lihaa Silloin tietää olevansa onneton mennessään tyhjään syliin rakkaansa katsetta kainalossa kantaen Jumala näytti kasvonsa olet oikeastaan kaunis mieluummin kyllä tappaisin sinut minähän vain talutan sinua oli jo kauan särkenyt silmiin koski, seisoin vaan, odottamatta yhtään mitään tyhjin käsin muistan miltä tuntuu tuijottaa tyhjää tuntea sydämen paisuvan rinnassa, pelätä että hetkessä koko elämä on ohi odottaa rakkaan tulevan viereen, kietovan kätensä ympärille uskoa sen olevan melkeinpä totta uskoa unelmaan, suojata itseään haavekuvilla, kiiltokuvilla suojella itseään sillä että kykenee rakastamaan edes haavekuvaa ellei todellista ihmistä surra sylinsä kipeäksi unelmiensa tähden antaa kaiken valua tyhjyyteen itkeä silmänsä näkemättömiksi sillä syli on edelleen tyhjä pelätä ihmistä niin paljon sulkea silmänsä elämältä taioin sanat elämään viritin ansan suutele tätä kättä joka pyhittää elämänsä kauneudelle purista rannettani tämä käsi muuntaa totuutta toiseksi haavoittaa itseänsä väkivaltaisesti tämä ihminen tekee elämästä rumaa tämä ihminen haavoittaa itseään ei muita särkee itsensä vaatimusten verkossa tämä olento kuolee hetkittäin toisena hetkenä herää henkiin ehkä siitä tullee kuolematon hallan tuoksuessa pieni aurinko tuli sisääni valaisten kaiken jotain kauan surrutta muutti toiseksi lapsen hymyllä sen pintaan vain vene on aaltojen armoilla katson sineen, syvempään en näe mies laskee verkot veteen, minä katson syvempään en näe, siinä se on, laskee verkot veteen sen silmistä kylmää kovaa sineä siinä se on ja minä sinisen armoilla Onni Hetken ajan hän näki onnen kasvoillani minä näin kuinka hän oli onnellinen hetken seurassani ihan kuin se ilo olisi liittynyt jälleennäkemiseemme sade tanssi hänen kasvoillaan muistot kukkivat hänen poskillaan tanssimme nähden unelmamme ja haavoittuneisuutemme olimme läsnä pienet naiset kauniissa vaatteissa sieltä putoili höyheniä lunta kuin valkoisia pieniä kesytettyjä höyheniä toivo tipahteli maahan puhelee kuin tutulle halaa ja puhuu tulee lähelle aivan liian nopeasti mutta ihmisen kaipuu minussa on niin syvä etten voi pyytää häntä poistumaan vaan annan hänen jatkaa hirviö joka muuttui minuksi se oli kuolema ja kauhu se melkein sanoi: kuole minä alistuin sen edessä se oli kuin joku piru joka väitti minun epäonnistuneen kaikin puolin se yllätti minut kun olin uppoutunut maailman merkityksettömyyteen se häikäisi vihallaan joka oli sokea se tappoi kaiken joka osui sen tielle minä olin voimaton, ainakin luulin niin huijasin itseäni koska jostain oudosta syystä luulin etten pystyisi puolustautumaan sitä vastaan minuuteni oli paljon vahvempi voin kertoa sen että olen nähnyt pahuuden ytimeen vapissut pelosta nähdessäni kaiken rumuuden ja julmuuden meni kauan ennen kuin opin käsittelemään hirviötä pelkäsin katoavani, hirviön viha oli niin suuri että se tahtoi hävittää kasvoni olen taistellut sitä vastaan kynsien, purien, vastaten pahaan vaikenemalla olen lyönyt sitä unissani, hakannut sen paljain käsin palasiksi, oksentanut sen päälle olen halunnut tappaa sen mutta se on osa minua sille ei saa antaa liikaa valtaa, se voi syödä kaiken, tuhota elämäni merkityksettömyyden olen oppinut elämään sen kanssa vaikka se tekee minulle kipeää häpeän sitä koska se on jotain pahaa mitä minussa on kateutta, omanarvontunteen puutetta en ole pelkkää naurua ja hymyä pieni epäonnistuja, pieni peto annan sinulle sanat, noidun sinut pois minusta Et tiennyt mitä oli olla kaikki kaikessa poimin elämän katuojista lopetin tuijottamasta sormiani menin sisään ovista joita ei ollut kukaan vielä sulkenut siipeni teloin, rukouksessa lensin sinun kutsuessa sairasta sieluani taakka keveni kun hetkiseksi lakkasin kulkemasta Sammaleinen katseesi poimii naisen baaritiskiltä pääset sisään maailmaan josta hetki sitten et osannut uneksiakaan toiveuni lakatuilla lattioilla katsot syvälle juuriini pelkäätkö kun katsot yhtä paljon kuin minä Aloin pelätä kirjoittamista se nosti esiin jotain piilotettua ja salattua se sai tuntemaan että olen elossa ja oleva avasin oven jota ei olisi saanut avata astuin sisään huoneeseen jossa vain kysyttiin mitä missä miksi kuka hämilläni lapsen kengissä yhä naisen hymyllä otin vastaan vannovan katseen sinä kävelit sisääni kun kirjoitin paperille jostain lehdestä revitylle Siellä sinä kuljit, rakastettusi katsetta kantaen kainalossa syntisyyden helmoja pidellen mahdoton kurkistaa kenenkään sisääsi jopa seinien raoista, katujen kylteistä, nimistä, numeroista pyöräilijöiden ja liikkuvien liikkeestä seisovien olemisesta ja kuvitellusta ajattelusta näin kaiken sanattomuuden kaikessa kertovassa sateenvarjo vääntyi polkupyörän pinnojen väliin pian sen jälkeen luulin hukanneeni pyöräni tein siitä ilmoituksen poliisille löysin sen sieltä mihin olin sen jättänyt luulin hukanneeni paljon muutakin tarvittava usko löytyi hetkinä ja ajan kuluessa Olen päiväkausia kasvattanut sydäntä jotta se pursuaisi ulos rinnasta kaikki näkisivät että minulla on sellainen itsekin näkisin Uinuva vesi, se on lämmin kokonaan alaston kehoni sen helmoissa uin veden syliin huuleni vapisevat kylmästä kun nousen vetisestä kohdusta onni, sen tiedän, se on veden syleilyssä niin hellä on sen suudelma ja sanat turhia kun sille kuiskaan se tietää olemassaoloni rajallisuuden jumalainen luonto se vaistoaa minun kehoni ei tunne mieltäni, ei sen tasoja se ei voi aavistaa mitä tunnen sen hyväillessä minua pyörteillään ja pehmeydellään sille ei tarvitse sanoa mitään |