Kun tulee kesä ja ulkona tuoksuu siemenneste
eikä kukaan usko minua kun kerron mitä aistit väittävät,
silloin otan hissin alas kaupungista maahan
ja menen sillalle ja saareen ja metsään ja vihreään taloon.
Tuttu nelijalkainen tulee minua vastaan
tiellä menneisiin kesiin
vesissä mutainen haju ja puissa rehevä lehti
ja kaikki oma yllättää kuin hellä sähköpaimen.
*****
Koira tuli minun tyköni.
Tuli synkän hetken edellä.
Koira ei puhunut minulle. Minä en puhunut.
Koira eli, ja katsoin kun se eli.
*****
Huoneessa on verhojenvälinen kaistale
josta taivas näkyy ja sädekehäinen kuun pää.
Lintujen nähtiin lentävän ohitse mustinansa ja ryhmänä.
Jostakin on ilmaantunut tekstiä,
teksti on jatkuvinaan kerrostaloissa,
joki on välissä ja sen päällä on jäätä
ja tämä päivä on juossut tavoittamattomiin.
*****
Jos tupakoisin, menisin nyt tupakalle.
Ymmärrän kyllä savun läpi nähdyn takapihan ja illan.
Oikeastaan olen asunut kaikkein kauneimmassa paikassa
monivuotisten kasvien rinnalla varttuen.
Millaista aikaa sitten eletäänkin, osa siitä menee pilalle.
Tuo on veneilytaivas, veneily-.
Tuo on taivaslintu.
Runo on julkaistu aiemmin Tuli&Savu -runouslehden numerossa 3/98.
