29.12.2007

Saku Sulka AAMUYÖN POSTILLA Nyt mä istun kotona yökusella ja muistelen kun tein päiväkirjaa jonka Parnasso tilas multa, että pitäs tehdä kirjailijan päiväkirjaa, suunnilleen marraskuun alusta helmikuun loppuun, piru minua oikein huvittanut. Kyllä marraskuu riittää, jos sitä päivittäin teen, sanoin. Mutta oli se kamala posti. Voisinpa vetäistä ne sanat takaisin. Mutta eihän ne tule. Niitä tulee vaan lisää, niin kuin nyt. Ja luulenpa, että entistä puutteellisemmin menneitä puheita täydentämään. Jos olisin kunnian perään, tai pappi, sanoisin: Nouskaa silti Luojan luo ihmisten läpi. En kai mä tule ikinä Islannissa käymään, mutta mä olen huomannut kun olen lukenut saaren kirjailijoita, että niillähän on vallan kiva ja verevä oma satumaailmansa. Eikös se Islanti ole satujen saari? Kuka käy Nykissä, kuka seikkailee missäkin, minä voisin seikkailla geysirien maassa. Ehkä sinne vielä lennän kuten siemensyöksy huomiseen. Voihan polvilumpio ja liiskattu lutikka... onko se Tämä protestanttinen maailma pahin ihmiselle? Nyt puhun yli oman ymmärrykseni. Ootatko vähän, pyyhin takapuoleni. Tulikinpa juotua siellä kapakassa. Onneksi riittää vessapaperia. Tämä nimittäin on, tämä vessa meidän pyhättömme. Koulussa oli aikanaan paperi arkkeina, joita otin lastenkotiin ja siellä piirtelin sarjakuvasankareita sekä rosvojen muotokuvia. Isäksi kuvittelin peruukkipäisen puuteroidun kreivin. Mutta en minä nyt puhu hänen piikkinsä, enkä kenenkään, sanelukonetta raplaan. Taidat olla siihen rakastunut, sanoo vaimokulta. Tähän hänen päältään kömmin. Mutta tiedätkö, minä synnytin äitini, ja se oli ihan ihanaa. Minä muotoilin meille yhteisen historian. Hän on vilpitön ihminen, paljon minua viisaampi ja vanhempi. Kuvitelma enimmäkseen. Äänirauta oikean sävelkorkeuteen ja muistojen maailmaan. Uskooko minua enää kukaan? Et kai sinä rupea kinamaan minun kanssa näistä pyhistä tosiasioista? Saatana vittu, perkele saatana... Sano sinä lavuaari, sano vessapaperirulla, kannattaako mitään kirjoittaa. Ei jumalauta nyt on verta pytyssä mies menotiellä. Kaikki hyvin. Olen punajuuria syönyt muistan, vaikka en välttämättä muista oikein. Henki pois, ei kun henki läsnä, ei kun mikä toi on jumankauta, uutta käsisaippuaa kiitos, minä kävelin kato tässä perjantaina eilen kapakkiin ja rupesin rupattelemaan. Sain kuulla, että joku on mistä sattuu. Hailuodossakin sukua. Asunut kuoharin kämpässä. Naapurina venäjältä muuttanut se pääsiäismunien tekijä, tsaarin tuttu. Timantteja ollut kengän kannassa. Sen isä ryyppäs ja rupes perustamaan laivastoa, ja se oli sen Wihurin alku. Niin huonoja tuli laivoista, että nyrkki meni läpi kyljestä. Olikohan se säästäväisyyttä, en tiedä. Kyllähän sä nää maailman mestat tiedät. Mäkin muistan sen valtavan räjähdysalttiin tilanteen, kun aukaisin eka kerran viinapullon. Ystäväni, mähän puhun sulle mitä sattuu koska ainahan me voidaan fiksuja olla, mutta ei tällaisia. On seitsemästoista päivä hitossa. Siis mehän voidaan puhua fiksuja, maailma täyteen, mutta ollaanko myö ihmisiä enää ollenkaan? Minun pitäisi oikeastaan tuo pesukonekin täyttää. Kaikki on hyvin, armaani kävi katsomassa, että olenko sammunut, tai enää hengissä. Kai mä oon hengissä. Ja jos puhut minusta Islannissa jotain, niin älä saatana keksi mitään ihmeellisiä juttuja. Sano kylmästi että se on viimeinen kansarunoilija, työväenluokan alapuolelta. Eikä sillä ole mitään tajua, kykyä, eikä edellytyksiä ainakaan jumalan jumalaksi, tuskin neroksikaan, vaikka sanoo: on kiva olla nero, eikä teistäkin? Se vain tulee, vastaan tämä maailma, ja matka Islantiin. Suositteletko minulle matka-avustusta? Lupaan olla raitis ja asiallisuudelle omistautunut. Äiti saisi uusia piirteitä ja päiväkirja kohokohtia. Sanelukone töitä, Ja nyt se vaatii, että annan sille nimen. Olkoon Keino Äkkivallaton. Puhuttelunimeltään Eino, tai Eikka. Ei ihmehien aika ole ohi. Mutta vapaus on meille kaikille hämärän peitossa. Aika koittaa, että on kymmeniä kustantamoita. Ja minä saan valita. Vaikka en haluakaan, tällä hetkellä. Murtuu muutaman median ylivalta, vaikka ne ei halua, ja kriitikot on meidän valjakkomme. Ei, perkele tietenkään. Vaan koiria jotka unohduksen sudet syövät. Ja niitä on Islannin metsät täynnä. Kuule Eikka, välitä Sinä nämä terveiset pystymetsästä. Niitä on monenlaisia muista. Mutta mitä sanoo päiväkirja? No, että tiedä se etten mä halveksi ihmisiä. Minusta ripuli ja sielun puhtaus liittyy jotenkin siihen. Ja oma syy jos menee liian lähelle toista, tyrkyttäytyy. Yrittää muuttua. Minulla on siihen valmiuksia, koska olen niin hullu, ja latentisti kaipaava. Riittää, että ihminen viihtyy. Kun me tavattiin, ajattelin että kyyläkö se on, katsoo päin, ja täytyy ihan kättä vääntää. Sitten armaani otti minua raivelista ja sanoi: Sinä olet minun! Ja sitä me toisillemme hoetaan, repien mistä kiinni saadaan. Ja vielä on tasa-peli. Nyt en voi pytyltä nousta, kirjoitan polven päällä. Eikasta loppui nauha. Peräpukamat tästä saa. Tai ne jo on. Ja enhän minä ole oikeasti yhtään mitään ilman niitä. Edes uskovainen, poliittisestikin mä oon loppujen lopuksi pelkkä tarkkailija, mutta mä en jotenkin käsitä miten tämä kansa blokkina menee niin rajusti, että menee kahtia. Ja voi olla, että tulee kolmeksikin. Luo katinkultaisen leikkauksen. Räjähtää hajalle. Minä edustan kansallista romantiikkaa ulkoista apinointia vastaan, muuten olen kiritiikitön vaikutteille, pienen kansan kompleksikas diplomaatti, joka juottaa känniin koko maailman, että se muistaisi mistä minä olen. Mutta taitaa muisti siinä mennä, ja palata vasta kun sanon että tässä vielä maistiaisia tuhansien viinajärvien maasta. Olen siis osa kansallista mutaatiota, tämän rakkulaisen kielen perässä juoksen. Eikö näin ole, Eikka? Ai niin, se simahti. Minä en viitsi ystäväni sinulle esittää yhtään mitään. Sinä olet jo Islannissa, ja mä pytyllä. Sulla ei ole, eikä mullakaan mitään kaunoja, seisotaan vaan päällään, auki, huomisten tuulien tulla, seuraten lehtiä, syksyn jalanjälkiä. Niitä riittää. Ja kuka perkele tästä sökellyksestä selvän ottaa. Hänelle mitali. Huomioikaa, nyt on aamuyö, tultu kapakista, ja maha on löysä. Ja mä puhuin nauhuriin selviöitä. Ja ajattele, että nyt en esitä sulle muuta kun mikä minä olen, tilkka pullon pohjalla. Tilkka eilistä. Jos minua rupeaa kirveltämään, vaimokulta lyö korville. Sitä tässä pelkään. Nyt rupesi aivastuttamaan... ätshii, atshiii, voi perhana, mikä minua aivastuttaa? Mun mielestäni vaikka olen yliherkkä en kanna huolta huomisesta. Mä pärjään sentään taiteilijana puolella tehollakin, näille jotka tosissaan pinnistelee. Kuolaimet suussa. Opinsaaneena aamenena. Tai mistä minä tiedän. Kun en rakkaudestakaan juuri. Tulee suojelusenkeli, kääntää kaapua, on kuolema. Näin on minun kohdallani päätetty. Runon arvaamaton energiapurkaus on ohi, niin kuin on sitten jo aikakin. Ja silloin vasta tuntuukin oikein hyvältä. Kuten huomaat, minä vaivun syvemmälle, ja käyn kevyemmäksi, tomuksi olkapäillesi. Sinä pidät yllä keskiluokkaisen maun diktatuuria, ja minä sinua myötäilen, kunnes tulee hullu pyörre joka meidät vie. Enhän minä sinua joka tuhatta päätä kannat voi miksikään sanoa. Mutta hyvä olisi jos olet huomannut nuo tähdet joita kohti kiidämme. Et sää kiidä kuule yhtään mihinkään. Armaani ovelta sanoo, yrittää houkutella takaisin sänkyyn. Saatanan reppana perkele sää kiidä yhtään mihinkään. Näinkö on? On noussut pystyyn kiitorata ätshii... vääntäen viimeisen lahjan jokainen joskus poistuu kylmien sakaroiden puristamana. Nyt on verensokerit näin. Mutta onko tämmöinen kykkiminen todella... on se vaarallista! Holtitonta yhdistää alapään toimia yläpäähän. Älkää siis antako minulle valtaa, sijaa majassanne. Älkää minua edes kuunnelko, jos vähänkin tuntuu, että avaramielisyys vammoitta teitä. Minä ymmärrän kyllä. Nimittäin, me toteutamme vaistojamme, jotka eivät ole kehittyneet, mutta ovat minulle ylin velvoite. Tuon sanoi suurentunut eturauhaseni. Tuleva diktaattori? Minun tulee tikistää rakko väkisin tyhjäksi. Ja nyt se on tyhjä, ja nyt minä menen armaani viereen. KIRJALLISUUS -ETUSIVULLE