3.1.2009

Saku Sulka SULKEISET Kuuluu: kivääri olalle, vie! Alkaa ikuisuuden mittainen sulkeisharjoitus osaamattomalle, mutta alttiille mielelle, hänen "Ylhäisyydelleen". Ja koska olemme unessa, heittelehdimme vuoteessa, paniikinomaisin, mutta kontrolloiduin nytkähdyksin. Elämme 1700-luvun nukketeatterin aikaa, mekaanisten armeijoiden, kenttäkaupalla käsiään kohottelevien, pyörähtelevien mielikuvien lumoissa. Sitten on aika herätä, ziip, pong! ottaa päivän ensimmäinen, ja oksentaa, kääntyillen heränneitten paraatissa. Voiko elämä enää olla tätä turhempaa, suloisempaa, tahtovampaa, olemassaolevampaa? Voi, jos jatkamme. Kai me nyt jatkamme vielä? Epätäsmällisin, mutta skarpein nytkähdyksin. On sisäistettävä sensitiivisyys, mystinen herkkä kosketus, mutta karuuden verhoon, kuin palavaan sarkatakkiin peiteltynä. Sinä, kuoleva sotilas, asento! Älä pirusta piittaa, naura liekeistä, laula haikea evergreeni, nuku pois unettomuutesi. Oppaanamme on niukasti sanoja, käskyjä vain, ei mitään selityksiä. Ruumiit sijoitetaan merkkien pienoismaailmaan. Kurinalainen (2) sotilas tottelee, kun käsketään, kadottaa ruumiinsa, kasvaa jättiläiseksi. Mutta meillä, ystävä, tai kaukainen armaani, on edessä vielä sotaväki ja sota, ylitettävänä suo, otettava vastaan vääpeli Kuoleman sulkeisharjoitus. Siitä vapauttaa vain kepposen tekeminen, tässä tapauksessa majesteettirikos, kun tekeydymme viisaiksi, ja vetäydymme yön tullen taistelukentältä suota takaviistoon. Ellemme sitten halua vaihtaa puolta. Tässä kohdassa voimme siirtyä toiseen kapakkaan. Sanoa: ikävystyttävää kaikki, kananpaskaa, ajattelemme, me sankarit, monta kertaa kuolleet. Sukupuolettomat? Joskus... Haamutkaamme nyt kaikki genret näihin hyppysiin; kämmenpuoli sulkeisissa oikein tomppeli! Kannustan itseäni Sinulla. Ensin harjoittelen itkua, sitten koulutan kaksi silmää lisää, kaksi samannimistä päivää, todistamaan tätä yhteisyyttä, kunnes koko kentällinen hekottaa, matkien täsmällistä kaaosta uuvuttavassa helteessä. Löytäen hurmoksen kristallisen välkehdinnän, ja kiväärien, kaluunoiden, saappaiden sekä töyhtöjen "monista segmenteistä koostuvana koneistona" toimien, iäisyyden vakavuuden ja sen nimeämänä keskeytyksettä touhuten, turvassa kaikelta (3) keskeytykseltä (vaikka aina vähän päästä, asennon ja suunnan vaihtuessa, kuolema tuleekin tähtäimeen). Tässä on jälleen mahdollista vaihtaa krouvia, ujostelematta, sillä Sanojen sulkeiset näyttämöllä, koko kirjallisuuden kentällä, luovat salamavauhtia jähmettyvän perinteen, ja tukossa ollaan, eläen kuin diesel-liskot, kirjoittaen ympäri marginaaleja omaa Noitaympyrää. Jatkammeko vielä, oma armaani, tai sinä vielä tavoittamaton ystävä? Siis jatkamme. Vaihtaen liikesarjan sisäisempiin sävyihin, tutkimuksen hengessä. Ja kuten sanonta kuuluu: naurunvirne nuorentaa, mutta irvistää ei pidä, ja paras sittenkin on olla vakava, vakaa ytimeltään, muuten elämä on epämääräistä ja varjokin lepattaa. Epilogiksi tähän sopinee myös: Kiinasta kuuluu hiljaista huutoa: me halutaan takaisin lautasantennit eli CNN:än maailmanlaajuiset uutiset ja viihdeohjelmat, ja tuskinpa kerran saatua etua voi noin vain pois repiä, vaikka olisi millainen mahti. Mutta sulkeiset jatkuvat, ja siviilit ottavat nyt niihin osaa omalla sankarillisella mutta kömpelöllä tavallaan, kärsien kovaa kohtelua avuttomina ja hämmentyneinä kokonaisten mantereiden kääntyillessä väkivaltaisesti. (4) (Egyptissä lisääntyy väki miljoonalla joka yhdeksäs kuukausi, ja muuallakin huudon aallot tihentyvät, eivät sovi harjoituskentälle.) Ja näin käskemisen tekniikka ja Tottelemisen moraali yhtyvät, ahdistus purkautuu, tapahtuu räjähdys, itse Jumala kutsuu nimeltä mentalisteja: Herra, tässä olen minä, sanomme me, väsymättä täälläkin. Sanomme: "Uudet ylioppilaat, lakki päähän!" Näin käskyjärjestelmät ja signaalit ovat hioutuneet ehdollistumiseen asti, ja hyvin hienovaraisiin muotoihin. Näin Taivas kutsuu "valkolakkia" jo täällä, ja sen ilmaan viskaaminen kuuluu sulkeisiin. Mutta voitaisiko yksi lahjoittaa pyramiidien vartijalle Sfinskille? Lakittaa hänet "lumen muistolla", pohjoisen valolla, vaihtaen kirkonkellojen nuotteja minarettien messuun, vyöryttäen lopulta kaikkien temppelein äänet yhdessä ympäri maapalloa yhdistämään kansoja, niin että sielläkin, niin kuin tässä nyt, komentoäänet, kellonsoitto, käsien taputus, mestarin pelkkä katse tai puukalistin, tuovat rytmin arkeen, havahduttaen meistä ryhdikkään sulkeiskoreografin, joka aallon lailla käy kaikkialle, koluten aavat ja poukamat, käynnistäen mantereiden unisen tomun, niin että alkaa rakentua uusia siviilisaatioita, jep! (Vaikka taannoinen minuus täyttikin vielä hylsyä noella sekä siitepölyllä, tahtoen lopettaa (5) Korean sodan Rumia vastaan). Armaani, tähtientakainen ystävä, jatkammeko? Ehkäpä peräti hamaan romahdukseen saakka? Epilogi meni jo, ja unet sekä valveet sota, tavallaan tasavaltalaisessa hengessä, meille kähmintä on sulkeisten pakollinen osa ja vilppi naamio, pokkana esiintyvä, ja kaikki yhtä hetkessä tapahtuvaa aktia, siis: tarkkaile siirtymiä, asennonvaihtoja, välähtävää kämmentä, ja poistu suuntaasi, siihen parakkiin tässä keskitysleirissä missä tunnet olosi kotoisimmaksi. Me tarvitsemme vahvan Gorillan johtoon! Me tarvitsemme Alkumunan, sarvekkaan! Me tarvitsemme kaiken. Eikä mikään riitä! Joko lopettaisimme? Emme ainakaan itseämme, emmehän? Armas valon lapsi. Katso minuun. Eikö meitä kiinnostakin tyyli ja valta, Vallan Tyyli, sulkeiset. Me tanssimme kera kiväärin kuin toistemme, näin, oi me liidämme suloja pursuten, syöksyen runsaudensarvina, pääkallo lipussamme! Joka voi olla mitä tahansa, myös kuvitelma jota ei ole. "Toivoisin että voisit..." oi Sinä "Enkeli Ahonen" saattaa minua horjuvaa vielä tovin, niin silloin "Sinäkin" voisit olla se ylettömän kaukainen ystävä, ja varsin lähellä Häntä. Tai ole sinä "Pupu Säppinen", taikakäpälä, kanootti (6) kaaoksessa. Tai kiittäisinkö "Taulumaalaria" joka ravintola Työnvoiman karvalakkipuolella istuu "Äidin" kanssa ja riiustelee. Ei, jos maalarilta kysyn isän perään se sanoo: pullosta kuolleita pulppuaa. Hänkin on mokoma kaunosielu. Mutta sota on juuri loppunut, sulkeiset eivät, muistot sanovat mennessään: "Me palaamme vielä...!" Näin sisäinen taistelu jatkuu, on laajemman kipinä. Silti, olematta vaivoiksi asti kuoppa keskellä harjoituskenttää, mutta ilmiselvä kannustaja kuitenkin, sinä "Haamukirjailija" Sinä Lukija, (tässä olen me) tekonokkela tärkeilijä ja rasittava pullohumoristi, itsetuntoa vailla oleva rasavilli mökeltäjä. Mudassa yhdymme ja kumipatjalla, lentohiekka keuhkoissa, luja usko kumppanina, surumieli ja huohotus, kivääri (kynä?) jotenkin osoittaen ohjesäännön mukaista kuuliaisuutta, alleviivaten koko kirjallisuuden uneksimaa vapautta; sulkeisten sisintä, no se oli romanttinen tietämä, haihtuva lisä vakavan pilviä jahtaavan kuninkaanpatsaan vauhkon Pegasuksen kunniaksi. Tässä siis yhäti olemme, osaamatta lopettaa, siis kaikille sinkuille ainakin paljon lapsia tykin kanssa, sivuille sekä sivullisille tarkoitettua viestiä välittäen, ja sielujen sympatiaa, kaipuuta kohti täyttymystä, kiirivien rakkauden asentojen uutta testamenttia, äitinä Kama Sutra, voi vittu tätä (7) nuoleksivaa väsäelmää, röpöläisia romusäkeitä... Mutta jospa tosiaankin olen Jalo Villi? Päiväni hovirutiineilla täyttävä äpäräkeisari? Sianpaskaa säveltävä marmorijalustalla liukasteleva sulkeisunelma, kun syliisi parun, enkä jää mihinkään, vaan putoan helvettiin purjeliitimellä, potkin saatanaa päähän, kimmoten ylös! Näin! Saataaaanaa..! Sopiiko Sinulle tämmöinen ratkaisu? Että on pikkujuttu joka kuva. Jos se on maailmankuva vain-maailmasta? "Kiväärisi, vie se maahan, siis laske, ei sen jalan päälle, herranen aika, eikä noin, eikä sitenkään, senkin..!" Meillä on kädet solmussa, sydämet toisiaan moukaroivat. Tässä on jälleen mahdollista siirtyä kadun toisella puolella olevaan pubiin. Olla itsekin vasta-avattu ja vielä savuton tila. (Tai kääntyä ja yhtyä kasarmin kentällä jatkuvaan Fredrik II "pikku koneiden, hyvinkoulutettujen rykmenttien sekä pitkien harjoitusten ystävän" pyörryttävään seuraan.) HÄN pyörähtää kerran minuutissa kantapäillään, sallien itselleen sen vapauden ettei päätä kumpaan suuntaan sen tekee, kunnes väkisin ajautuu sitäkin miettimään, ja otsarypyt saavat kentän pölyä hyllyilleen. Ja niinpä näemme nyt koko maailman taas, näemme kaiken ja kaikkien rakastelevan hyvän sulkeisharjoituksen (8) perinteen mukaan täsmällisin työnnöin, tuntematta intohimoa tai, onko partneri mies vai nainen, vai tykki tai tervatynnöri, vai onko vulvana lyijypata, voih! Merihän se on, myrskyävä! Ja itse Luoja tempaisee meidät kuin varjon tupesta, huidellen päin helvettiä oikeudenmukaisena kuin sinitaivas, jatkaen hyveiden ja paheiden salvamista sekä luettelointia, tutkimusotteen edellyttämällä hieman krp skeptisellä tavalla, tuomiten jokaisen altistumaan mahdottoman tehtävän tuomalle kiihoittavalle masennukselle, (Katsokaa: kilven päällä laiskottelee kuollut Akhilleus. Mutta ei Pariskaan enää torvena vongu, ja pillua rongu) saaden painamaan pään kiinni tantereen soraan kuin kirjaan, sokaistuneena, hiekkaa syöden, oman syyllisyyden täyslaidallista, ystävä...? armas tähtönen, jatkammeko? Okei. Tuo "toivoisin että voisit..." on riittävä ilmaus epäsuorasta käskystä, mutta lisäkysymys on: jatkammeko vielä armas lukijani? ylväs katsojani? muista tämä on Runonen, ja lihaisa Puronen, etsimäsi varaosaa sieluusi. MUISTA, tämä ei lopu koskaan! koska rakastamme retoorisia kysymyksia joissa piilee aidon avuntarpeen sävyjä, ja siksi ei seikkailuhalun ja toivottoman rohkeuden sekä tahdon synnyttämä sulkeinen voi, ei ylpeys joka sentään on (9) kuolematon, kuule herpaantua, vaikka meitä mittaamattomat madot vaivaakin, ja kalloja kohoaa keskeltä terälehtiä suussa kalu, elämänvimmaa symboloiden. On taas krouvinvaihdon aika. Koska, tällä samalla hetkelle mantereenkokoinen kenttä poismenneitä nytkää unessa sulkeisia hioen, Joten menemme varpaillamme hiljaa hiipien kuin kädettömät arkisen vähäpätöisen todellisuuden ohi siunaten sitä Ruhtinaan hymyllä... Ja taas olemme "moninaisuuden hämmentämiä" ja "kaikkia liikkeitä myötäilevä" taho. Massan solu, vaistojen perimä, no ei selviöitä lisää, vaan sulkeisiin piintynyttä abstraktin eleen kuurnitsijaa tuuraten sattuman omia, mikä on noloakin, voi meitä poloja pieniä räkänokkia, joilla punainen jääpuikko nenästä roikkuu... lapsuus... Ja niin ikään myös olemme herra Linnen taksonomiaa, opus nimeltä Luonnojärjestys, ja vuosisata on edelleenkin se pyöreä nolla. Eli aina on joku poissaoleva läsnä (tästä on jo ollut puhe) kuin mennyt vuosisata, pisara, joka sekin on solmu solmujen joukossa, ja vapaus, langeten ylle sulkeisten, avautuen tomuisella kentällä jossa "Preussin henki" temmeltää, ja pyhät kirjoitukset saavat osansa raadollisuuden mutavellistä ja filisofioitten laskiämpäristä. (10) Minua itkettää... koko historia, anna anteeksi armas, ikiystäväni, Sinä pääni räjähdysten huolestunut mutta huvittunut todistaja, jatkukoon meidän sulkeisemme kiihtyvällä riemulla, kiihdyttäen kaikkeuden suurimpaan hurmioonsa partneriaan syövän rakastelevan Ilmestyskirjan pedon vääpelöinnin alaisuudessa... Hei neiti, eikö meille enää tarjoilla? Tuliko valomerkki? Vielä yksi, pyydän! Ei tipu? Taisi mennä soitto päin helvettiä, helvetin hienosti ainakin, tilille kilahtaa miljoonia velkaa, joten eiköhän oteta tämä vielä kerran, yy kaa koo...! KIRJALLISUUS -ETUSIVULLE