Kaspar Jörgens löysi etsimänsä helposti: talo oli hieman eristyksissä, kivimuurin takana, nousi ylväänä hiekkatien päässä. Sen edessä oli lipputanko ruohoympyrän keskellä, ja taustalla kohosi mustanpuhuva metsä. Talo itse - tai pikemminkin tulisi sanoa: huvila, villa - oli tyypillinen 1920-luvun jugend-luomus: raskas kivilinna jonka massiivisuuteen erkkerit, seinäpintojen kivimosaiikit ja pehmeät varjot kuitenkin loivat yllättävää keveyttä. Messinkilaatassa luki: Kernstrasse 40 - Villa Martens.

Talon sisäänkäynti oli mahtipontisen portaikon yläpäässä, tammioven vartioima. Ikkunat pohjakerroksessa olivat suorakaiteita mutta kun talo ylempänä oli muutenkin koristeellisempi, tuntui luonnolliselta, että keskitornin ikkuna oli horisontaali ovaali. Kun Heidi Martensin kasvot ilmestyivät sen valkean lasin keskelle, häntä ei erottanut enkelistä, Kaspar ajatteli, mutta kielsi itseltään nostalgian.

Puutarhassa tilanne oli lohduton. Oli vaikea ymmärtää miksi se oli niin pahoin laiminlyöty, kun huvila itse oli tuoreessa maalissa. Talon edustan ympyrä työnsi hullunruohoa. Sen vasemmalla sivustalla pensasaita sekosi väkkäräksi. Entä miksi lampi oli ummessa ja kaarisilta mätä?

-- Mutta juuri tämän takia me tarvitsemme puutarhurin! Heidi Martens vastasi Kasparin uteliaisuuteen, pyysi saman tien kutsumaan itseään etunimeltä.

Heidin luonne on sopusoinnussa hänen kauneutensa kanssa. Hän muistuttaa Itämeren kiviä kesäpäivän jälkeen, Kaspar runoili ja seurasi Heidiä pyökkien ja vaahteroiden läpi, unohdetun metsän sokkeloihin.

Herbert Martens oli pienen mutta nopeasti kasvavan investointipankin johtokunnassa. Nopea sanoissaan, nopea liikkeissään: vaikutti äkkiseltään vaimonsa vastakohdalta, enemmän preussilaiselta kuin saksalaiselta; passiivisten sveitsiläisten joukossa kuin elohopealta. Oli luonnollista, että hänellä ei ollut paljon aikaa vietettäväksi kotioloissa. Mutta kun hän joskus aamutuimaan kohtasi Kasparin, oli Herbert Martens hyvinkin kiinnostunut puutarhan edistymisestä.

-- Erinomaista, hän kehui Kasparin suunnitelmaa: -- Mutta kuinka paljon tämä kaikki maksaa?

Kaspar tunsi punastuvansa häpeästä. Mikä oli köyhä puutarhuri unelmoimaan rikkaan miehen puutarhassa? Kaspar rullasi paperit kasaan vaivaantuneena, sanoi summan ääni vavahtaen. Muitta mutkitta Herbert Martens kirjoitti sitä vastaavan shekin.

Kaspar tuskin uskoi sitä todeksi. Sodan jälkeen hän ei ollut nähnyt mitään vastaavaa. Toki Kaspar oli jo ymmärtänyt, että Martensit eivät olleet mitään tavallisia Zollikerbergin asukkaita. Siksi heidän puutarhansa tuli olla yhtä lailla poikkeuksellinen: sen tuli olla yhtä yönpehmeä kuin Heidi, yhtä eläväinen kuin Herbert Martens. Kuten jumalat siirtävät pilviä järven pinnalla, minä rakennan tästä hylätystä puutarhasta sielujen asunnon, Kaspar päätti ja ryhtyi toimeen.

Seuraavien viikkojen aikana näkymä muuttui täysin. Sokkeloiseksi villiintynyt pensasaita paljasti altaan marmorikäytävän, ja kaikeksi yllätykseksi se johti pienen suihkulähteen luo. Kovalla vaivalla Kaspar sai veden virtaamaan, ja vähitellen ranskalaisen puutarhan geometriset muodot palasivat juhlaansa.

Yhtä kova savotta oli talon oikea sivusta. Romahtanut silta vaati täyden uudelleenrakentamisen. Siihen Kaspar käytti mahonkia sen vaikka tiukkasyisen puun sahaaminen kävi sormille. Mutta hän ei antanut periksi ennen kuin siltakaari ulottui lammen yli, ja kultapiisku täydensi näyn harmonian.

Enää oli jäljellä lampi - mutta millainen se olikaan! Sen sisältä nousi kiviä, ruostuneita säilykepurkkeja, jopa polkupyörän runko. Kaiken takana on sota, Kaspar ajatteli kaulaa myöten mutavedessä: sota sekoitti Euroopan, tyhjensi kodit, hävitti ihmiset. Mutta vuosisata ei ole vielä hylätty. Minä tuon sen takaisin!

Oli keskikesän aika. Kaspar viimeisteli ruohoympyrää. Nyt sen vihreä oli tasaista ruohon ja puna-apilan sekoitusta. Puutarhasaksien tasainen napsutus sopi hyvin aamun rauhaan; punarinta oli hetkeä aikaisemmin seissyt suihkulähteen reunalla. Oliko se tahtonut kylpyyn?

Mutta odottamatta idylli murtui! Aivan oikein, Kaspar sanoi itsekseen: kuulin jotakin! Hän nostaa katseensa, tähyää taivaalle...

Vasta alempaa Kaspar löytää etsimänsä: Heidi Martensin kasvot, painuneena torni-ikkunan lasia vasten, hänen huulensa raollaan, seuraavassa hetkessä ympyriäisinä, sitten äärillään! Miehen kädet Heidin olkapäillä, niiden pehmeillä kiviluodoilla, sitten rintojen huipulla, päällä, alla, kaikkialla! Kaiken yllä eläimellisen kiiman korske.

Kasparin ensireaktio on nostaa kädet korvilleen. Hän halua tunkea puna-apilan kukintoja korviinsa, paeta. Mutta minne?

Kasparia Martensien rakkauselämä oli aluksi ällistyttänyt, sitten kummastuttanut; koskaan hän ei ollut sitä ymmärtänyt. Heidän intohimonsa oli syysmyrskyjen sukua, ei puiden ja kasvitarhojen maailmasta. Ja miksi he halusivat rakastella hänen nähtensä, vaikkapa polvenkorkuisen pensasaidan takana? Tai kaarisillan huipulla: pitikö heidän huohotuksensa lähteen sijaita täsmälleen lumpeiden yllä? Olianterien alla?

Kaspar vannoo itselleen, että parempi laiminlyödä isäntänsä kuin heidän asettamansa tehtävä. Mutta tuona aamuna se on kertakaikkisen mahdotonta. Hädissään Kaspar konttaa ranskalaisen puutarhan kätköihin. Kun rauha viimein palaa, hän menee takaisin työmaalleen, alkaa muotoilla suurta likusteripensasta. Puutarhasakset nipsuttavat sen tyveä hellästi, silottelevat sylinterimäistä keskiötä. Mutta äkisti ne kirpoavat Kasparin käsistä kuin lyötynä.

Mikä se saattaa olla? Valkoinen lippu, vaate, tuolla talon pohjois-ikkunassa? Ei, Kaspar siristää silmiään paremmin: sehän on Heidin silkkipyjama joka leijailee pihamaalle. Ja sen takana paljastuu hänen puhdas ihonsa: se on taivaan sineä vasten ihastuttava kuin kevätpilvi. Mutta se ei ole kaikki mitä Kaspar näkee: hän erottaa myös hyvin kuinka Herbert Martensin seisoo alastoman vaimonsa takana, roikottaa tätä ylösalaisin jaloista, samalla kun nautinnollisesti imeskelee tämän varpaita!

Kasper on äimistynyt mutta ei anna periksi. Hän poimii sakset, alkaa leikata. Heidin pyöreä lantio, hänen uumansa täysi syli, kaikki alastomuuden hulluus roikkuu nurinniskoin, mutta Kaspar leikkaa, leikkaa, leikkaa. Hänen kätensä täyttävät tehtävää johon mieli ei kykene: ne sulkevat silmät Heidi Martensin kauneudelta!

Lopulta Kaspar ei kestä enempää. Hän yksinkertaisesti romahtaa maahan. Kestää tovin, sitten jostakin kaukaa, se tuntuu kuuluvan satojen vuosien takaa, Martensien pehmeä jutustelu sekoittuu oven avaukseen. Askeliin. Ja äkisti askeleet pysähtyvät.

-- Katsohan tätä! Heidi huudahtaa. - No mutta, mutta! Herbert vastaa ällistyneenä. Kaspar tuskin uskaltaa nostaa katsettaan ruohon pinnasta. Ovatkohan he edes pukeissa? Mutta yllätys on suurempi! Siinä heidän edessään seisoo ilmielävä karhu: suuripäinen, suurikäpäläinen, leveä kuin ladonovi!

-- Hyvä jumala! Kaspar parahtaa: -- Antakaa anteeksi, antakaa, tehkää hyvin!

Kestää tovin ennen kuin Martensit saavat Kasparin tyyntymään. Likusteripensas miellyttää heitä yhä, he vakuuttavat: eikä haittaa ollenkaan että se muistuttaa karhua.

-- Leikkaa vaikka toinen samanlainen! Herbert itse asiassa kehottaa.
-- Tai mikset tekisi vaikka leijonaa, hyeenaa? Heidi leikittelee sormi miehensä hiuksissa: -- Meillä kun on jo karhu kotona!

Niinpä. Ensimmäistä eläinluomusta seuraa pian monia muita: karhuja, leijonia, käärmeitä, jopa alligaattori lammen rannalle. Kaikille niille oli yhteistä vihreä selkäranka: milloin tuhkapensas, milloin koristekirsikkapuu, mutta vihreästä väristä huolimatta Kasparin loihtimat kasvieläimet olivat niin täydellisiä, että linnutkin kaihtoivat niitä.

Puutarha täydellistyi päivä päivältä, eläinten valtakunta sai sen kokonaan omakseen, mutta Kasparia heikotti. Martensit sitä vastoin hehkuivat onnea. He kulkivat käsi kädessä riippakoivujen alla, luoden toisiinsa milloin hekumallisia, milloin tyydytettyjä katseita. Jokainen eläin tuntui siivittävän heidän hekumansa yhä korkeammalle.

Linnunlaulun sijasta puutarhan iltoja ja aamuöitä täytti rakastelun kiihkeys. Kaspar, joka asui pienessä sivurakennuksessa talon takana, nukkui yönsä levottomasti. Mutta pöllöt vastasivat tyytyväisinä Heidin kimeään huutoon, tervehtien sitä kuin vertaistaan.

Valitettavasti Kasparin epäluuloisuus ei ollut turhaa. Herbert Martensin sydän petti ensimmäisen kerran elokuun viidentenätoista. Lääkärien armada vieraili talossa ja jätti sairaanhoitajan sairasta vahtimaan. Kuudentenatoista sairaanhoitaja lähti talosta ovet paukkuen. Seitsemäntenätoista Kasparin oven taakse ilmestyi pitkulainen paketti: sen sisällä kullatut pensassakset. Mukaan liitetty viesti ei jättänyt avoimia kysymyksiä: Kasparin onnistui leikata jättiläislumpeista juuri toivotun kaltainen vesipeto. Ja jo samana iltana lammen lähdevesi kimmelsi - ei vain kalojen kylkiä - vaan myös shamppanjaa jota Herbert porskutti kylpevän rakkaansa ylle...

Ei ihme että aika jätti Herbert Martensin syyskuun kuudentena. Myös Kasparin oma sydän pysähtyi hänen kuollessaan. Puutarha oli autio, talon ovi suljettu. Mustien kuusten varjot nielivät kaiken elämän. Pimeys oli kaikki mitä oli jäljellä.

Talon ovi pysyi suljettuna viikon päivät. Sen sisältä ei kuulunut hiiskahdusta. Herbertin hautajaiset olivat eleettömät: musta auto nouti Heidin keskipäivällä ja toi hänet takaisin muutama tunti sen jälkeen. Hänen surunsa ei suostunut sanoiksi.

Kaspar vietti enimmän aikansa pienessä kodissaan. Aamuisin hän käveli puutarhan halki kuten ennenkin, mutta koska kesä oli päättymässä, oli turha muuttaa mitään, tärkeämpää oli valmistautua talveen. Vuorten laella ukkospilvet mustenivat, talon kivijalka harmaantui, lehdet putosivat. Kuka minä olen, ihminen? Kaspar kysyi itseltään: murtuva kaisla, vähää vähempi.

Oli yön pimein hetki, aika jolloin tähdet murtuvat ja putoavat meriin. Kaspar tuijotti kattoa vuoteensa yllä, ei kyennyt nukahtamaan. Jo hyvän tovin hän oli seurannut yöhön nousevaa melodiaa: se oli surumielinen, raukea, oudolla tavalla hellä. Brahms? Schubert? Mutta sitten Kaspar tunnisti Venierin "Vanhan valssin". Heidin sello synnytti sen pehmeyden täydellisesti.

Kasparia alkoi hymyilyttää. Hän saattoi nähdä Heidin jossakin Pariisin koristeellisessa orkesterisalissa, ihmisten tyytyväisyyden, kun pehmeä melodia puhdistaa sielun kaikesta surusta. Mikä täydellinen kuvitelma: vuosien uhraukset Herbert Martensin uran vuoksi eivät merkitse mitään, kun Heidi palaa ensimmäisen rakkaansa syliin! Mikä mahtava triumpfi!

Kunnes samassa yön lävistää kolkko paukahdus! Kaspar säntää ulos, juoksee hätäisesti takaovelle, se on uskomatonta kyllä auki, ja talon sisältä valot tunkevat metsään kuin soihdut. Kaspar syöksyy hullun lailla sisään, ja salin reunalta, yläkertaan johtavien portaiden alta, löytyy Heidi lyyhistyneenä!

Kaspar on kauhuissaan, mutta onneksi Heidin huulet aukeavat, ilma kulkee niiden välistä. Kaspar kietoo kätensä hellästi Heidin ympäri, nostaa granaatinpunaisen hameen käädyksi, kantaa Heidin yläkertaan. Siellä Kaspar asettaa hänet vuoteelle, avaa puseron ylimmät napit vapisevin sormin, riisuu medaljongin.

-- Auta minua! kuuluu vaimea kuiskaus. Kaspar menee ikkunan luo, avaa sen raolleen. - Auta minua, hyvä jumala! kuiskaa ääni vuoteelta.

Tuota täyden luhistumisen yötä seurasi pitkä hiljaisuus. Tosin asianajaja Tuller, Martensin partneri, kävi katsomassa toipilasta säännöllisesti. Hän ei vierailujensa aikana ollut sen monisanaisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Se askarrutti Kasparia suuresti: eikö hän ollut tehnyt oikein soittaessaan Tullerille? Kuka muu olisi voinut rientää avuksi yön sydämessä ellei hän?

Syy Tullerin karvaaseen asenteeseen selvisi nopeasti. Herbert Martensin testamentti asetti huomattavan summan käytettäväksi puutarhan ylläpitoon. Puutarha siis todellakin merkitsi paljon Herbertille, Kaspar iloitsi. Tuller sitä vastoin ei salannut ärtymystään. Hänen vierailunsa jäljiltä alppiruusun juuri oli tyypillisesti tuhkan ja sikarinpätkien likaama.

Tuller käyttäytyi muutenkin kuin isäntä talossa. Heidi sitä vastoin oli entistäkin vaitonaisempi. Mutta jos Kaspar tiedusteli miten saattoi olla avuksi, Heidi ei pyytänyt häneltä mitään. Pöydille pinotut asiapaperit odottivat vielä läpikäyntiä, hän antoi ymmärtää, kysyä milloin Tuller palaisi. Kaspar ei voinut muuta kuin palata puutarhan hiljaisuuteen.

Mutta lopulta raivokas syysmyrsky mursi suljettujen ovien kirouksen: se kietoi koko maailman sisäänsä, heitti salaman ruohokentän keskelle, mursi lipputangon, sytytti sen myötä pensasaidan. Heidi tuijotti voimattomana tornin ikkunasta, kun pensasaita kiemureli puutarhan läpi kuin kiinalainen lohikäärme. Kipinät sinkoutuivat puusillalle, kaisloista lähtenyt tupake kannatti tulen jalaviin, kanerville, hukatun metsän oksille...
Kaspar taisteli tulta vastaan raivoisasti; paikalle rientänyt palokunta pumppasi lammen tyhjäksi ja heitti kultakylkiset kalatkin liekkejä vasten. Aamu paljasti tilanteen lohduttomuuden. Ei yksikään istutus ollut säästynyt. Kaikki taistelu oli ollut turhaa.

Kaspar oli juuri aikeissa kolkuttaa talon oveen ja välittää surulliset uutiset, kun se avautui yllättäen. Hänen edessään seisoi Heidi Martens, ylväänä, voimakkaana, kauniina kuin helmi Jumalan kädessä. Vain silmien alle piirtyneet mustat kehykset todistivat yön tapahtumista.

-- Mitä, mitä? Mitä sinulle on tapahtunut? Kaspar haukkoi henkeään: oli kuin puhtain enkeli olisi jättänyt ruoholle siipiensä kehyksen, ja sitten noussut takaisin lentoon. Heidin kauneus oli jäljellä mutta se oli pysähtynyttä, ikuista.

Heidin tyyneys ei järkähtänyt edes puutarhan lohduttomuudessa. Hän yksinkertaisesti pyysi Kasparin perkaamaan kulkutiet oksanpätkistä ja hiiltyneistä pensaista. Sitten hän palasi rauhallisesti talolle, sulki oven takanaan.

Kun musta auto muutaman tunnin päästä saapui, se pysähtyi liekkien raivosta tummuneen portin taakse, hiekkatien päähän, ei jatkanut talolle. Heidi katosi sen sisään ja auto lipui hetken kivimuurin myötä, kunnes vihdoin katosi. Kaspar katsoi sen perään liikutettuna: sen myötä päättyi eräs aikakausi lopullisesti.

Heidi Martensin asettuminen miehensä pankin johtoon hämmästytti monia. Nopeasti heidän ihmetyksensä kuitenkin muuttui ihastukseksi. Pian vanhakantaiset liikemiehet olivat yhtä mieltä siitä, että naisen äly oli ylivertainen ristiriitoja ratkottaessa. Se, mitä Heidi itse ajatteli, pysyi mysteerinä. Hänen lausuntonsa eivät koristaneet yhdenkään muotilehden sivuja, eikä hän osallistunut juhlaillallisiin. Päin vastoin, Heidin illat kuluivat puutarhassa, sen käytäviä vaeltaen.

Puutarha oli vuosien saatossa vähitellen luisunut takaisin omaan, villiin mielettömyyteensä. Pensasaidan paikalle kasvanut pajuryteikkö kohosi taivasta kohden kuin vihreä liekkimeri. Lammen sisältä ulos kiljuivat villiruusut, sillan hiiltyneitä tynkiä kiersi muratti. Ja talon takana, siinä missä kerran oli ollut uhkea metsä, työnsivät polvenkorkuinen heinä ja karhunputket päitään aurinkoon.

Kasparin anomisesta huolimatta Heidi piti päänsä eikä halunnut puutarhaan koskettavan käytävien siistimistä enempää. Kun Kaspar joskus rohkeina hetkinään tiedusteli miksi, Heidi vastasi tyynesti: -- Lähde jos haluat. Mutta Herbert toivoisi tietysti että jäät.

Tammiovi tuijotti Kasparin selkään kun tämä itki öisin talon leveillä portaille. Ja torni-ikkunan ovaali vuoti omia kyyneliään, kun vuodet ja vuosikymmenet kuluivat.

Kun Heidi Martens kuoli vanhalla iällä, Kasparia odotti miellyttävä yllätys. Se ei ollut ainoastaan tukeva eläke vaan myös matkalippu lomalle. Hän joka oli kotoisin pohjoisesta, Åhlborgin läheltä, ei ollut koskaan käynyt Tessinin kantonia etelämpänä, ja ajatus matkasta palmuja katsomaan kiehtoi mieltä.

Lentokentälle Kaspar asteli vaaleassa kesäpuvussa. Se sopi hänelle erinomaisesti vielä vuosienkin jälkeen; Kaspar muisti itse asiassa pitäneensä sitä päällä ensimmäisellä vierailullaan Martensien taloon. Miellyttävät muistot täyttivät Kasparin mielen, kun kone nousi Zürichin yläpuolelle. Näkymä oli selkeä, paljasti vuorten väliin kiilautuvan järven ja auringon kirkkauden sen pinnalla. Kohta matka kaartui länteen, se kulki itse asiassa täsmälleen Zollikerbergin yläpuolelta.

Silloin Kasparin silmät sen keksivät: Martensien talon jykevä kivikehys nousi taivasta vasten juuri niin voimakkaana kuin maanpinnalla saattoikin kuvitella. Mutta sen ympärillä oli jotakin outoa, ennen näkemätöntä!

Taloa kiersi värien leikki: se alkoi edustan hiekan harmaasta, sekoittui villiintyneen nurmikentän vihreään leiskahdukseen. Talon oikealla sivustalla punertava ruusutarha rajasi leveän punertavan sektorin, joka jatkui kivimuurille asti; lampi puolestaan oli kuin sininen terälehti.

-- Mikä on tämä kumma näky? Kaspar haukkoi henkeään. Lentokone kääntyi hieman ja paljasti ranskalaisen puutarhan paikalla oranssinpunaisen kaistaleen. Oliko se murattia, vai kanervaa? Ja sinä hetkenräpäyksenä, kun he sukelsivat täsmälleen Martensin talon päältä, Kasparin sisällä räjähti.

Tämä outo ilmestys: talo keskellä, villien värien kirjoma puutarha sen ympärillä? Oliko se kosto? Oliko se lämminsydäminen lahja, jonka Heidi Martens antoi Kasparille, ainoalle jonka tiesi voivan ymmärtää?

Kysymykset satoivat Kasparin sisällä kuin kultapiiskun terälehdet tuuleen. Mutta koskaan pitkään jatkuneen elämänsä aikana Kaspar Jörgens ei voinut unohtaa ihmeellistä näkyä jonka Heidi Martens hänelle oli valmistanut: tuota vihreän oranssin punertavaa, jättiläismäisen suunnatonta meduusaa.

Timo Korento on aikaisemmin osallistunut muutamiin antologia-julkaisuihin, mm. MotMotiin Helsingissä ja Upstairs at Durociin Pariisissa. Hän elää ja työskentelee Meksikossa.
Palautetta novellista voi lähettää osoitteeseen: timokorento@hotmail.com