Hirviö oli kuollut, ja valkokangas muuttui tummansiniseksi. Nimet
rullasivat hitaasti taustamusiikin säestyksellä. Eturivin tyttö ja poika
havahtuivat puoliunestaan, johon teini-ikäisten kiihkeät hyväilyt heidät
olivat johtaneet. Tyttö viittasi viereiselle penkkiriville naurahtaen.
Poika näki keski-ikäisen miehen kuorsaavan kevyesti. Hän pani sormensa
suun eteen hiljaisuuden merkiksi, ja poimi takkinsa penkiltä. He
lähtivät kohti keskikäytävää tirskahdellen.
Yönäytöksen kaikki yhdeksän sielua olivat poistuneet kun kela vihdoin
rullautui loppuun. Sam oli ollut vuorossa iltapäivästä asti ja tunsi
väsymyksen jäsenissään. Hän vilkaisi täysinäistä kahvikuppiaan. Musta
litku ei juuri houkutellut häntä. Kotiin pääsy oli ainoa asia hänen
mielessään. Lopulta Sam irrotti takamuksensa nojatuolista ja lampsi
teatterin ovelle. Hän pysähtyi. Yhdeksän ihmistä, hän tuumi, sen takia
ei nyt viitsi siivota. Aulan valot välkkyivät räsähdellen ja Sam päätti
jälleen kerran muistuttaa pomolle asiasta.
Sam lukitsi ovet ja sammutti valot. Hän otti kassan mukaansa ja astui
lämpimään yöhön. Ulko-oven suljettuaan hän piristyi hieman. Elokuun yö
oli kirkas ja hän veti keuhkot täyteen raitista ilmaa. Kotiin
askeltaessaan hän ryhtyi viheltelemään Saturday night in the moviesia.
Teatterissa oli hiljaista. Vain termostaattien satunnainen naksahtelu
kertoi ajan kulusta. Hiljaisuuden rikkoi raatihuoneen kello, joka
kumahti kaksi kertaa vaimeasti. Samassa teatterissa kuului tömähdys.
Mies istui hölmistyneenä lattialla. Hän ei ensiksi nähnyt yhtään mitään
ja hypähti ylös pakokauhuisena. Missä helvetissä hän oli? Oliko hän yhä
unessa? Hän hieroi silmiään ja tuolirivit alkoivat vähitellen erottua.
Katseensa nostettuaan hän näki valkokankaan.
– Voi helvetti, mies sanoi
ääneen.
Mies nosti takkinsa lattialta. Hän lähti varovasti etenemään
keskikäytävältä kohti ulko-ovea. Aulassa oli hämärää, mutta ulko-oven
takaa katulamppu hehkui kelmeää valoa sisälle.. Mies harppoi ovelle, ja
yritti kerta toisensa jälkeen työntää sitä auki. Huomatessaan
yrityksensä turhaksi hän sihahti ja vilkuili hermostuneena ympärilleen..
Kadut olivat autiota, kuten nyt näin pienessä kaupungissa saattoi
odottaakin. Lipunmyyntikoppi, hän ajatteli. Helpottuneena hän asteli
takaovesta koppiin. Hänen katseensa seurasi lattialla kulkevaa
puhelinjohtoa, mutta huomasi sen päättyvän kassakaappiin.
– Ei helvetti,
mies kirosi vainoharhaista henkilökuntaa. Täällä taidetaan kaikki
laittaa lukkojen taakse, hän ajatteli.
Ärtyneenä mies palasi ulko-ovelle. Pari napakkaa potkua tärähti
kädensijan alapuolelle, mutta tuloksena oli vain kipuaaltoja polvessa.
Hän tähyili kadulle. Ei ketään näkyvissä. Mies asteli ympäriinsä
hämärässä aulassa, kunnes löysi katkaisijan. Valot syttyivät…ja
sammuivat. Syttyivät uudelleen räsähtäen, mutta sammuivat heti
uudelleen. Mies tuhahti epäuskoisena ja asteli aulan läpi
projektorihuoneen ovelle. Lukossa sekin. Yhtäkkiä hän muisti wc:n takana
olevat portaat. Niistä nyt ainakin pääsisi johonkin.
Portaat kiertyivät ylöspäin. Mies muisti taskussaan olevan sytkärin ja
lähti se kädessään kipuamaan portaita. Vanhoissa taloissa on
kaikenlaisia tuuletusparvekkeita, hän ajatteli toiveikkaasti. Pakko
hänen nyt olisi jostain ulos päästä. Hän vaihtoi välillä kättä, sillä
peukalo puutui sytkärin päällä pitämisestä.
Portaiden päässä avautui käytävä, jossa oli neljä ovea.. Mies päätti
mennä suoraan eteenpäin. Samassa hän muisti elokuvateatterin yhteydessä
sijaitsevat näyttelytilat. Siellähän oli juuri nyt turisteja varten
rakennettu jokin näyttely. Sinne varmasti pääsisi jotain kautta. Mies
yritti muodostaa jonkinlaista karttaa päässään, mutta hänellä oli aina
ollut huono suuntavaisto. Ja nyt oli vielä pimeää.
Jatkuva liekinpito sytkärissä väsytti sormia ja mies vaihtoi jälleen
kättä. Samassa kuului hiljainen aivastus, ja miehen sydän hypähti
kurkkuun. Se tuntui tulleen jostain hänen yläpuoleltaan.
– Hei, onko
täällä ketään!
Hänen oma huutonsa tuntui vielä pelottavammalta
täydellisessä pimeydessä.
Mies höristi korviaan ja seisoi liikkumatta paikallaan. Lattialaudan
narahdus. Se tuli jostain alapuolelta.
– Hei, kuka siellä on!
Miehen huutoa seurasi syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä jostain hänen yläpuoleltaan
alkoi kuulua hiljaista musiikkia. Se oli yksitoikkoisen kuuluista
tikittävää melodiaa. Ikään kuin sitä soitettaisiin hyvin vanhoilla
syntikoilla. Yhtäkkiä kuului mielipuolinen naurahdus. Se tuli hänen
takaansa. Mies kääntyi vapisten. Sydän takoi vimmatusti ja hän uskoi
polviensa pettävän minä hetkenä hyvänsä.
Portaista alkoi kuulua laahaavaa ääntä. Ikään kuin raajarikko olisi
noussut portaita vetäen toista jalkaa perässään. Myös käytävän toisesta
päästä kuului kevyttä hengityksen korinaa. Mies säikähti niin, että
pudotti sytkärin lattialle. Kauhuissaan hän hapuili epätoivoisesti
lattialta, ja onnistui viimein saamaan sen käsiinsä. Hän kääntyi
istuallaan ja sytytti liekin.
Ulvaisu, jonka mies tunsi äänihuuliensa muodostavan, kuului autiolle
kadulle asti. Aivan hänen vieressään seisoi kaksi hahmoa. Toisella
hahmoista oli punamustaraitainen villapaita ja vanha hatunreuhka
päässään. Kasvot olivat käyneet läpi jonkin hirvittävän onnettomuuden.
Ne olivat täynnä epämääräistä mönjää ja niissä risteili kammottavia
kellertäviä kraattereita. Toisen hahmon kasvoja peitti valkoinen maski.
Mies lähti konttaamaan hillittömästi ulvoen kohti portaita. Takaansa
hän kuuli, kuinka olennot lähtivät hitaasti tallustamaan hänen peräänsä.
Toinen olennoista piti ääntä, joka muistutti fileerausveisten
kalisuttelua. Kontatessaan niin lujaa kuin polvistaan pääsi, hän
vilkaisi taakseen. Olennot lähestyivät ja hän lisäsi vauhtia. Mies ei
huomannut tulleensa portaiden päähän ja hänen jalkansa sukelsivat
tyhjyyteen ja portaita alas.
Avatessaan silmänsä mies huomasi olentojen kumartuneen hänen ylleen.
Raitapaitainen oli kohottanut kätensä, jonka sormet muodostuivat
veitsenteristä. Olento hieroi niitä yhteen mielipuolisesti nauraen.
Maskin takana seisova hahmo sen sijaan seisoi ääntäkään päästämättä.
Kädessä sillä oli suuri fileerausvitsi, jota toinen käsi silitteli.
Olento kohotti veitsen, mies huusi. Huuto kaikui sokkeloisen
elokuvateatterin jokaiseen kolkkaan. Jos mies ei olisi menettänyt
tajuntaansa hän olisi kuullut toisen yhtä epätoivoisen rääkäisyn, joka
kuului projektorihuoneesta.
Kun mies havahtui hän tunsi ensimmäiseksi puuduttavaa kipua
takaraivossaan. Hän yritti nostaa kättään hieroakseen kipeää kohtaa,
mutta käsi ei liikkunut ollenkaan. Hän ei itse asiassa kyennyt
liikuttamaan mitään muutakaan ruumiinsa osaa. Kauhuissaan hän rimpuili,
mutta tuloksetta.
Ääniä. Ihmisten ääniä. Ja näkemäänkin hän pystyi. Tosin oudon
hämärästi, ikään kuin hänen silmiään peittäisi tumma kalvo. Ihmisiä
parveili aivan hänen silmiensä alla. Hän yritti huutaa, mutta ilmaan
pääsi vain surkeita äännähdyksiä, jotka peittyivät ihmisten äänekkäisiin
naurahduksiin ja ihastelujen huokauksiin.
Hän ei kyennyt liikuttamaan päätään. Sivuillekaan ei juuri näkynyt.
Vanha mies lähestyi häntä suoraan edestä päin. Hän painoi silmänsä
kiinni. Ihmisjoukko seurasi miestä.
– Ja, tässä meillä on aito muumio.
Kuten tekstistä käy ilmi, se on täysin rekonstruoitu näyttämään Curse
of the Mummy’s Tombin muumiolta, vanha mies kailotti.
Mies yritti epätoivoisesti heiluttaa käsiään, huutaa, liikkua – mutta
turhaan. Lasikaapin huono ilma sai hänen ponnistuksensa aiheuttamaan
vain pahoinvointia.
– Oli onni, että loppujen lopuksi saimme muumion
tänne näyttelyyn. Vielä eilen illalla kaappi oli tyhjä, mutta se on
toimitettu meille ilmeisesti aamulla, vanha mies selitti. Nuori
pariskunta ja heidän kaksi lastaan tuijottivat miestä lumoutuneena.
– Miksi sillä on aurinkolasit päässä, poika kysyi isältään. Vanha mies
naurahti.
– Se taitaa vain olla vahtimestarin omituista huumorintajua,
hän sanoi pojalle.
–Ja täällä meillä…, vanhus käänsi selkänsä ja jatkoi
esittelykierrosta. Yleisö seurasi kuuliaisesti hänen perässään.
Mies tunsi kyynelten valuvan poskilleen. Hänen suussaan maistui
rasvaisen rätin ummehtuneisuus ja hänen koko ruumiinsa oli tunnoton.
Vain silmät pälyilivät epätoivoisesti ympärilleen. Samassa hänen
katseensa nauliutui salin päätyseinällä olevaan lasikoppiin. Kopissa
seisoi valkomaskinen hahmo. Se oli jähmettynyt paikoilleen, hän
ajatteli, kunnes yhtäkkiä sen vasen käsi nousi. Kädessä oli verinen
veitsi, joka nousi ja laski mekaanisesti. Ja hahmon maski vääntyi suun
kohdalta hymyyn sen tuijottaessa miestä.
