 |
 |
| 3.12.2006 (29.12.07 päivitetty) | |
|
Toivo Laakso Runoja (Sarjasta: Valittuja runoja kokoelmien ulkopuolelta.) TOIVON KITARA on toivo kitarassa laulaen kaikuu kaikuu kaikuu hauli päässä heittää kitaristi tutkii mahdollisuuksia suuria virtoja sulaa lasijokea liekehtii pihkapisarat kova hiki käsi hakkaa hankaa pyöreitä kiviä polun varteen hetken särmät korvaa ahdistaa koriste-esinettä piru pellenä sätkii ulos vislaa junan et enää itseäsi kuule olevat portit auki valloitettu linnake katkennut kengännauha jumalan signeeraus haukattu hedelmä rulettisilmä sikalapsi pyhä sanan hokeva kuoro saparot korvakäytävissä lainaa vaan multa vapinaa kapinaa älä takaisin anna multaa ikävän tulta linssin vangitsema ihme puhuu ei kimpoa laulu nyt sävel alta munien kesää tavoita maailmanselitys himmeä prisma viimetyönä puuhata unohdus peilin pintaan sen kanssa pärjätä pitää vielä tuokio vielä hetki kuunnella soittajan tuhtia näppäilyä iloa vakavassa hengessä astuu mies astuu kastuu nainen kastuu minäkuvan värikirjo tuulen ääninauha kaukaisuus luokseen päästämätön on tunne kömpelö reuntaudu tässä on täytekakku pelastusrengas soikea vuosi jäätynyt valkea lampi toivon rampa tähti nuotion kipuna vastavalo sinä erimielinen kuin peukalo tämähän toimii hyvin soitto soi maatuu kitara steariini valuu on liekin sylkijä eläkkeellä yö syö silmää äänet liplattavat tuoksuu steariini jalkahiki yömajan veteraanien huuto soi poika pieni kadoksissa tiedon alla nukkuu jalkoja kasvattaa avara luontokin unten meri pääteasema täältä seikkailu alkoi suolainen liekki hyräili kohisi kulo numeroiden maailma kirjaimien maailma ymmärryksen puolikkaat sanat nuotit kerran tapahtuva vai yhteismitaton tämä laulu on eheyttä sirpaleista hokemia jaaritusta luritusta liimaksi luomille hyriseekö minibaari uneksuuko valo ydin pimeyden myllyllä tiitiäisen tähdiksi taas jauhautuu ja ihastuu kuningas astuu peiliin lasi kastuu kitara kipeänä noruu pihkaa painaa ainainen huhuu veri koskenniska yli ei toimi uu käännös tämä tuokion on aito väännös soinnuiltaan sointu herää suloja liikehtii valossa vapaus tempoilee kapaloissa kielet kiristyy tunteet piristyy viisaus vanheta ei taida älä estä älä lokeroi kiitää toivo varjonsa hartioilla liikennemerkit hyrrinä mutantit surun ilon hissi kitara tarttunut toivoon uuteen sävel valon vyöttämä oiennut päiväntasaaja pieniä kiviä polun reunat itää nuotit yö laho valo vallan menettää soittaa sormissa saturnuksen renkaat minä palan sinä palat sinä ja minä ja kaikkeus kaikki päivänpuolikkaita kannuksissa askelet. Tuuli tuntematon, tyyni. Alla leikkivä järvi, merestä kuroutunut, meren lapsi, murtuvia välähdyksiä, Ja latvansa luovuttaa puu, kruunun. Ja polut siirtyilevät, yöttömän yön sijoille kun matkaamme. kuin rakastumisen hetkellä, tai kuoleman? Etsien hämärästä sattumaa, korkeinta säveltä. Kierrellen suhinassa, ruoskin huojuvia... saa veden lekkumaan, näin. Hyvin ehtii oksalta sävel mukaan, ja sielujen osakkuus veden keikkuvassa rinnassa, Pidot, mitä muutakaan tämä, matka poluilla, "toisiaan syövien ruokalajien" aistihavainnot, kuvaelma historiasta nahkasiivillään, ylevä! Tempoillen päitsiään, pisaroiden "uusia keisarikuntia", "värikylläisenä, vastapestynä, puituna, irti maasta", kärkinä juuret, tahto, kukkien poluilla kaikkisuuden, rappion, Järvi tuolla laulaa, pesee kuun kaulaa. Ukko syksyyn matkustaa, lehden alle maatumaan. Kuuna laiha kappalainen, unen kehto keinuvainen. Kuolema on elämää, joka kiskot yhdistää. Saattaa vuodet perille, unohduksen merille. Yön ja päivän maailmat, tulet veden kaulomat, saavat yhteen törmätä, osaamatta levätä. Piippu lumen nokeaa, pajunkissa kasvot saa. Akka lapsen löytää, pajukosta töytää. Ukko kertoo matkastaan, köyden päässä laulaa. Akka ottaa saippuaa, alkaa pestä paulaa. Kevättuuli hulmahtaa, päättömyys taas jalat saa. Akka halaa ukkoa, elvyttelee kukkoa. Kaikki aina tätä on, muu on täällä mahdoton. Kukaan mitään tiedä ei, löylynlyömä vain on hei! vei tytön tanssimaan. - Kuka sinä olet? - Olen karstaa, mies vastasi. - Onko se tuhkaa? Tyttö kysyi, hänelläkin rinnus liekeissä. - On. Vuosituhanten painamaa, aika ajoin liekkeihin leimahtavaa. Ja silloin sen on saatava tanssia, tanssia! ... Ilmavalla askeleella kavaljeeri liukui seuraavan luo sytytellen naisia, jotka hakivat tanssimaan näyn jäykistämiä miehiä lumoten heitä notkeaksi tulellaan. ... Liekit ylenivät, lava tuoksui savusaunalle. Palokunta läksi matkaan oppaana kajastus taivaanrannassa. Palavat hahmot kieppuivat ja varjoissa lymynneet vanhatpojat riensivät pätsiin. Näky heijastui jokeen, jonka rannalla tanssilavan talonmiehen koira oksenteli. ... Miehet tempoivat letkuja. Sillalla tanssi palava hahmo sulavana, alastomana, naisellisena. Palopäällikkö alkoi riisuutua, mitään ei ollut pelastettavissa. Miehet viskelivät virtaan kypäränsä. * * * * *
|