 |
 |
| 28.3.2005 | |
|
Tomi Vatanen - Kuolleita Runoja
Ei edes kuolema itse Pysty estämään laulua Jonka kauneutta en osaa sanoin kuvailla” Kadonnut on hopeinen muisto Joka kerran kimalteli Kultaisissa silmissä Nyt niin väsyneissä Lumi peittää Harmaan turkin Sydän hiljenee Ja viimein kylmenee Pilvet peittävät Pimeän taivaan Sallittu ei laulua kuulle Aamu lopettaa Suden ajan Ja jättää ihmettelemään Kasvavaa hiljaisuutta Sulje silmäsi Ja uneksi ikuisuuden ajan Elämästä et menetä mitään Eikä todellisuudella ole mitään tarjottavaa Tänään huomasin Että sanani olivat äänettömiä En ole mikään, en kukaan Kuuntelemaan tarinoitasi Rakkauden kirotusta kauneudesta Olen vain taivaan valkoinen aave Epätoivon syleilemä, näkymätön Jonka aurinko jätti taakseen Ja antoi sen kuolla Kaikessa kauneudessaan Teolla ei ollut merkitystä Eikä ajatuksella Vain lopputuloksella Joka oli vapaus Tyhjyys häilyy Hetkien lomassa Kunnes jäiset tuulet Puhaltavat tunteen hetkeksi pois - Runoilijan suru, nyt hukkaan heitetty Täällä valolle ei ole sijaa Murtuu yksinäinen Mielensä murheeseen hukkuu Ilma värähtelee pahuuden raskaista säikeistä Loputtoman pimeyden edessä Miten karvas onkaan tyhjyyden tunne Jonka kuolema tuo mukanaan Jätä minut elämä Että talven jäätävä muisto Voisi murskata minut alleen Kuin kuolleen jumalan palvelija Lopun edessä näen mustia unia Todellisuuden kaunis valhe On nyt vain kuiskaus toisten joukossa Kosketa puiden lehtiä Enää ei kuninkaiden laulu Kaiu kylmissä saleissa Tuli on loputon Eikä tuhkasta nouse enää mitään Silmät sulkeutuvat Viimeistä kertaa Jäljellä on enää kauhujen jäänne Yötä pimeämpi varjo Ja sen kantaja Sinulle, Tyhjyyteni Kun suru vei voimani Vajosin syvyyksiin Pysyin vaiti Kaipauksen jäädessä väreilemään ilmaan Kävelin pitkin polkua Jokaisena päivänä Puut seisoivat korkeina Eivätkä ne antaneet valon läpäistä itseään Niin kuljin aina pimeässä Pysähdyin haudallesi, johon kukkani olivat kuihtuneet aikoja sitten Varjot tanssivat tuulen tahdissa Ja peittivät alleen muistoni sinusta Täällä lepäät, viaton Sydämeni nukkuu kanssasi Ja sieluni pitää sinulle seuraa Maan hiljaisessa sylissä Enkä enää vaella pois Vaan jään tähän, varjoihin Kunnes talvi opastaa minut luoksesi Menetti merkityksensä En muista milloin suljin silmäni Ja putosin Kalpeat kasvot Katsovat omiani Syytä minua turhaan Ajan vanki. Aave En tuominnut sinua Jättäkää minut rauhaan Olen yksin, maailmani jättänyt Tämä on minun maani Harmaa kadotus Hento hymy karehti hänen huulillaan Taivas näytti hiljaiselta ja harmaalta Lumi toi rauhan mukanaan Viimein osoitti elämä armoa kuolevalle, irrottaen otteensa hänen kädestään Raskaasti hengittäen valmistautui mies loputtomaan uneen Päästi henkensä vaeltamaan Talven loputtomaan tuuleen Hän kuoli yksin Seuranaan vain menneen tyhjät aaveet Hänen mukanaan katosivat Rakkauden läpinäkyvät kasvot sekä valkoiset sateet Talven ikuisen harmaa kuvajainen Heijastui sinä yönä tähtiin Hetken pimeys oli hopeinen Hänen sielunsa ojentuessa unohdettuihin taivaisiin Lumisateessa väsyneet silmäni hetkeksi suljin Talven rautakoura sulki sisäänsä kaiken valon Hiljaa henkien antoi vaihdossa takaisin Linnut varjonmustat, surun ja epätoivon Edessäin kauniin kalpeat kasvot ja hentoinen suu Sanoja ikivanhoja tapaillen huulet hymyyn kaareutuu Hän koskettaa minua ja jää valtaa sydämeni Mennyt on kapinoiva tuli, joka paloi sisälläni Aurinko on vain etäinen muisto En erota sitä enää varjoista Kylmyys kaappaa syleilyynsä Kestin siinä hetken, en kauaa Lopulta matka päättyi syliin maan Hän varjomekossaan polvistuu vierelleni lohduttamaan Yritän löytää toivoa hänen silmistään Turhaan, totuus näkyy hänen kyynelissään Muistot päättyvät hetkeen kauniin katkeraan; surullinen, pian kuolemalta luvan mennä saan Ovat valoja täynnä En pysty katoamaan Niiden keskellä Valojen pylväät Paljastavat ihmisten massat Väistämätön aalto, jonka alla kuolen Ruosteiset äänet mielessäni Laulavat tarinaansa En halua osaa niistä Mutta en osaa olla olematta Väsyneet askeleet kaikuvat Yksinäisten talojen keskellä Sieltä jostain löydän Myös oman tyhjyyteni Varjoissa olen turvassa Siellä mikään ei häiritse minua Olen olematon Ja kuolematon Sen hetken, jonka kuolemani kestää Harmaat kadut Ovat kadonneet Ajan mukana Tulee hiekka, jonka alle kaikki peittyy Katselen, kun hän pitää huolta ruusuistaan Yksi niistä kuihtuu haudallani Joskus hän hymyilee minulle Tai muistolle En tiedä varmaksi |