Aika hyvä yhden sanan kriteeri hyvälle runolle, sellainen, jota etsin omista ja muitten runoista, voisi olla tämä: haluaisin runouden olevan vaikuttavaa. Jätän ihan tarkoituksella rauhaan tuon sanan monimerkityksisyyden, koska haluan leikkiä ajatuksella, että se onkin sama asia: vaikuttava runo vaikuttaa johonkin ja toisinpäin. Jos alan tarkemmin miettiä, miten runo voi vaikuttaa ja mihin, mietin itse asiassa runon yhteiskunnallisuutta, eli sen suhdetta samana aikana eläviin ihmisiin ja kulttuuriin. Minäkeskeisen lyriikan aikoina tämä suhde on kutistunut minimiinsä, lukijan ja kirjoittajan välille, ja avointa temaattista yhteiskunnallisuutta pidetään ehkä naiivina ja falskina, jopa opportunistisena (hyvinvoivat ratsastamassa toisten ongelmilla ja katastrofeilla) tässä pitkittyneessä 70-luvun ohjelmallisuuden jälkeisessä vastareaktiossamme. Vai onko aika ja tuo vaihe nyt ajanut ohitseni, kun näin puhun? Joka tapauksessa runon yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mahdollisuuksia mietitään taas, ja koska paluuta ohjelmallisuuteen ja poliittisten esikuvien tuen etsimiseen on nykyään vaikea kuvitella, mahdollisuudet eivät ehkä ole noin vain lueteltavissa. Aion tässä kuitenkin nyt luetella kolme:

Runous voi, niin kuin kirjallisuus yleensäkin, kertoa tarinoita. Näinä yksin pärjäämisen aikoinakin ­ tai ehkä erityisesti näinä ­ ihmiset tarvitsevat tarinan malleja omalle elämäntarinalleen ja identiteetin hahmotelmia omalle identiteetilleen. Kirjallisuuden tarinat voivat toimia sellaisina, erityisesti niille, jotka jostain syystä eivät saa paljoa irti valtakulttuurin kaikkein vallitsevimmista tarinan malleista (eli ovat jollain tavalla marginaalissa, esimerkiksi taustansa, seksuaalisuutensa tai tilanteensa takia). Samalla kirjallisuus on kaikille lukijoilleen ikkuna toisten ihmisten tarinoihin, mahdollisesti erilaisiin kuin oma. Tarinoiden monipuolisuutta uhkaa kuitenkin aina se, että suuri osa esillepääsevistä äänistä on muita kuin suoranaisesti marginaalisia, eikä pidetä uskottavana eikä vaikuttavana että enemmistöääninen ottaa ja kirjoittaa vähemmistöäänellä ­ jollei sitä sitten tee fiksusti, salanimellä, valtavan tutkimustyön jälkeen. Mutta enemmistöäänille on muitakin tapoja tuoda esille muita ääniä kuin kirjoittaa: niitä voi kääntää, julkaista, kommentoida, arvostaa. Lopulta monipuolisuus on eduksi kaikille äänille.

Runo kuitenkaan harvoin kertoo kokonaisia tarinoita, varsinkaan sellaisia, joissa luotaisiin fiktiivisiä identiteettejä. Sellaiset ovat perinteisesti muuta kuin lyriikkaa, ne ovat epiikkaa. Mutta yksittäiset kokemukset kuvattuina ja jaettuina ovat myös vaikuttavia. Jopa sen hämmennyksen kokemus, jonka voi synnyttää toisaalta epämääräisesti tunnettu velvollisuus kirjoittaa muustakin kuin hyvinvoinnistaan ja turhautumistaan, ja toisaalta tunne siitä, että runoutta ei voi kirjoittaa muun kuin oman kokemuksensa pohjalta (jotain, minkä minä ainakin olen tuntenut aika vahvasti) Tämä tuntemushan liittyy paljon muuhunkin kuin pelkästään kirjoittamiseen. Se on kysymys siitä, mitä on tai voi olla velvollisuus nykymaailman kaltaisessa paikassa, jossa yhteisön rajat ovat kadonneet näkymättömiin. Toisaalta ehkä kyse on juuri siitä, että pitäisi jotenkin venyttää oman kokemuksensa aluetta, antaa useampien asioiden tulla omakohtaisiksi ja läheisiksi ­ ja sitten kirjoittaa niistä. Eristäytyminen on yksi suurimmista uhista niin yhteiskuntien kuin ihmistenkin välillä.

Lopuksi tulevat ne runon tavat vaikuttaa, jotka eivät ole suoraan sisällöissä ja teemoissa. On väliä sillä, mitä runoilija puhuu ohi runojensa, sillä runoilijalle saattaa jossain vaiheessa tarjoutua ihan erityinen sanomisen etuoikeus. Toisaalta vaikuttaa jo pelkästään se, millaiset ihmiset ottavat ja ryhtyvät runoilijaksi, ryhtyvät näkymään ja kuulumaan: heidän sukupuolellaan, iällään, etnisyydellään, taustallaan, seksuaalisella suuntautumisellaan, on heti joukko merkityksiä, joita heillä on runoilijoina mahdollisuus niin rikkoa kuin vahvistaa. Ihmisyhteisöön vaikuttavat ihmiset, ja sen suvaitsevaisuuteen vaikuttaa äänien moninaisuus. Lisäksi runon vastaanotolla on merkitystä. Kun runoa käsitellään puheenvuorona, siitä tulee sellainen.

Vielä pari hahmottumatonta ja hankalaa asiaa tunkee mieleeni. Ensinnäkin: runon vaikutusmahdollisuuksiin uskominen tuntuu olevan riippuvainen siitä, miten paljon uskoo puheeseen. Jos puhuminen on teko, runoudella on monenlaisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Toiseksikin: tuntuu olevan vaikeaa puhua vaikuttamisesta ottamatta jonkinlaista kantaa siihen, mihin pitäisi vaikuttaa ja miten. Runouden yhteiskunnallisuudesta puhuminen on siis jo runouden yhteiskunnallisuutta. Ja vielä takaisin alun flirttailuuni monimerkityksisyyden kanssa: vaikuttavuus runouden kriteerinä ei todellakaan sulje pois runon suomaa esteettistä mielihyvää, sujuvuuden suomaa rauhan tunnetta tai riitasoinnun suomaa kihelmöintiä. Ne ovat suorastaan toivottavia.

Pauliina Haasjoki (s.1976) on turkulainen runoilija.

-----------------------------

Kirjoitus on ilmestynyt runouslehti Tuli&Savussa 1/2000.

Tilaa runouslehti Tuli&Savu! Vuosikerta 80,- (jäsenille 50,-/ Nihil Interitin jäsenmaksu 65,-.)
Tilaaminen onnistuu maksamalla tilaushinta Nihilin tilille PSP 800012-70264782. Laita mukaan osoitetietosi.
Voit tilata myös internetin kautta: http://www.nihil.fi tai postittaa tilauksesi osoitteeseen Nihil Interit ry., PL 84, 00501 Helsinki.

Nihilin jäseneduista ja klubijäsenyydestä voit kysellä osoitteesta parkko@kaapeli.fi.