Kirjallisuushistorioissa on mielellään yhdistetty yhteiskunnalliset kumoukset kirjallisiin. Ehkä siis vuosikymmen sitten itsenäistyneen Liettuan kirjallisuuteen on tullut aivan uudenlainen, nuori sukupolvi, ja vanha sukupolvi vanhentuneine käsityksineen on väistynyt jonnekin taustalle? Sopivasti valikoiden tällainen tulkinta saattaa onnistua, mutta moni runo, kirjallisuuskatsaus ja -arvostelu välittää hajanaisempaa kuvaa. Toki runouden yleisvaikutelma on muuttunut 70- ja 80-lukuun ja jopa 90-luvun alkuun verrattuna, mutta muutos on ollut vähittäistä. Runous uudistui olennaisesti 70- ja 80-luvulla, siis hieman etuajassa valtion itsenäistymiseen nähden. Tuolloiset uudistajat vaikuttavat kirjallisuuselämässä yhä, osa muuttaa ilmaisuaan edelleen. Toisaalta monien nuorten runoilijoiden teksteissä näkyy perinnetietoisuus. He voivat ottaa vaikutteita ainutlaatuisen laajasta valikoimasta liettualaista kirjallisuutta, jota oli ennen rajoitetusti saatavilla sensuurin, kirjailijoiden maanpakolaisuuden ja karkotusten vuoksi. Liettuassa on ollut tapana jakaa kirjailijat sukupolviin, mutta monipuolistuvasta runoudesta tällainen jaottelu kertoo yhä vähemmän. Sukupolvien välisten erojen sijasta voidaan havaita myös sukupolven sisäisiä tai löytää yhtäläisyyksiä eri sukupolvien edustajien väliltä. Nuorten kirjailijoiden ryhmät omine julkaisuineen ovat 80-luvun lopun ja 90-luvun ilmiö. Kuitenkaan näiden ryhmien avulla ei voi jäsentää runouden uusia suuntia niin kuin odottaisi. Ryhmät eivät ole noudattaneet selvää kirjallista ohjelmaa tai tyyliä vaan ovat keskittyneet enemmän julkisuuden tavoitteluun (Svetimi) tai vaihtoehtoisiin runojen julkaisu- ja esitystapoihin (Vario burnos). Monet huomiota herättäneet uudet runoilijat ovat 90-luvullakin tulleet kirjallisuuteen ryhmien ulkopuolelta, niin myös tässä lehdessä esitellyt Neringa Abrutyte, Eugenijus Alisanka, Gintaras Grajauskas ja Sigitas Parulskis.

Perinne, johon uudenlaista runoutta verrataan, on pohjimmiltaan kansallisromanttinen. Taiderunouden katkeamaton perinne alkoi sata vuotta sitten kansallisromanttisessa hengessä, joka vahvistui jälleen sotienvälisenä aikana luotaessa uudelle tasavallalle kotimaista runoutta. Neuvostoaikana romantiikan perinteen avulla vastustettiin sosialistista realismia, ja viimeksi romantiikka ilmeni vahvasti Liettuan jälleen itsenäistyessä. Romantiikan perinne (täydellisyyden kaipuu, todellisuuden henkistäminen, avoin tunteellisuus ja tunnustuksellisuus, kansanlaulumaisuus, maalaiselämän ja luonnon arvostaminen) ei ole vierasta nykyrunoudellekaan. Se vaikuttaa tosin yhä enemmän epäsuorasti, vastustettavana lähtökohtana, esimerkiksi tylyinä, urbaaneina yksityiskohtina tai ylitunteellisuuden ironisointina.

Keskeistä perinteessä on myös se, että liettualaisella kirjallisuudella on ollut sitä itseään tärkeämpi tarkoitus. Kirjallisuus on huolehtinut kansan ja kielen säilymisestä. Neuvostoaikana runous havaittiin harvinaiseksi vapauden valtakunnaksi ja vastarinnan ilmentämisen keinoksi, ja se oli poikkeuksellisen suosittua. Kun runouden asema on 90-luvulla muuttunut yleismaailmallisen marginaaliseksi, ovat nuoria runoilijoita kiinnostaneet erityisesti ne perinteet, jotka antavat kansallisesta tehtävästä poikkeavan mallin: Kazys Binkis ja muut 20-luvun avantgardistit, Henrikas Radauskas muodoltaan klassisine runoineen ja kansainväliseen modernismiin suuntautuneet emigranttirunoilijat Alfonsas Nyka-Niliunas, Algimantas Mackus, Liune Sutema ja vuonna 1977 Yhdysvaltoihin siirtynyt Tomas Venclova.

Runouden uudistuminen Neuvostoliiton miehittämässä Liettuassa on totuttu jakamaan kahteen vaiheeseen. Ensimmäiseen vaikuttivat 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa Vytautas P. Bloze, Albinas Zukauskas, Marcelijus Martinaitis, Sigitas Geda, Jonas Juskaitis, Judita Vaiciunaite ja Tomas Venclova. Aikaisempi, neuvostojärjestelmää myötäilevä runous oli vähittäisestä aihe- ja muotovalikoiman laajenemisesta huolimatta julistavaa ja yksiselitteistä. Uusi runous oli kerroksellista, vihjaavaa, usein surrealistista. Luotiin uusi metaforinen kieli, jolla toisaalta pyrittiin suojautumaan sensuurilta, toisaalta tavoittamaan todellisuuden syvemmät rakenteet. Arkipäiväisestä siirryttiin metafyysiseen. Minä ja maailma nähtiin vain osina tajuttavana mosaiikkina. Aika muuttui epälineaariseksi, yksilön kokemuksen ylittäväksi. Vältettiin suoraa itseilmaisua, lyyrinen minä toimi usein kollektiivisen tietoisuuden välittäjänä. Runouden kollektiivinen muisti ylitti kansalliset rajat, laajeni maailmankulttuuriin, itään ja antiikkiin. Osa tämän polven runoilijoista pyrki luomaan uudelleen kansallisen mytologian arkaaisen, talonpoikaisen maailmankuvan pohjalta. Muistia elvytettiin vanhojen lajityyppien (itkuvirsi, balladi, satu, elegia) kautta. 60- ja 70-luvun runojen rakenteessa on myös vaikutteita musiikista ja kuvataiteesta, mikä näkyy toisaalta primitivisminä, toisaalta moniäänisyytenä, kollaasimaisuutena.

70-luvun lopun ja 80-luvun sukupolvi (mm. Antanas A. Jonynas, Gintaras Patackas, Donaldas Kajokas, Almis Grybauskas, Kornelijus Platelis, Grazina Cieskaite, Vytautas Rubavicius, Nijole Miliauskaite) välitti runoissaan entistä abstraktimpaa, hajanaisempaa ja suhteellisempaa maailmankuvaa. Se vetäytyi yhteiskunnasta yksityiseen kielen ja runollisten merkkien maailmaan, jossa ei enää etsitty yhteisiä kulttuurisia koodeja. Aikaa ei enää koettu historian ja myyttien kautta vaan suoraan, henkilökohtaisena, tai lyyrinen minä oli ikään kuin pudonnut omasta ajastaan. Edellisen sukupolven runoudessa oli paljon antiikista, Raamatusta ja idän kulttuureista saatuja vaikutteita. Nyt runoilijat tulkitsivat entistä yksilöllisemmin ja vapaammin kulttuurin kerrostumia, yhdistivät abstraktia ja konkreettista kuvaa. Tyypillistä oli etäisyys tekijän ja tekstin välillä, estetisointi, ironia. Todellisuuden yksityiskohdat esitettiin muunnellumpina, naturalistisempina ja groteskimpina. Uusissa metaforissa maailma oli usein sattumanvarainen, hengetön ja automatisoitunut. Toisaalta käännyttiin henkilökohtaisiin muistoihin, omaelämäkerran rekonstruointiin. Ennen merkitykset olivat piilossa kuvakielessä, nyt yhä enemmän fragmenteissa, hiljaisuudessa.

On epäilty, ettei neuvostoaikainen runous ja muu taide voinut olla aidosti modernia. Tässä palataan runouden kohdalla siihen, kuinka paljon angloamerikkalainen perinne määrää käsitystä modernista. Neuvostoaikanakaan yhteys länteen ei katkennut kokonaan. Klassikoita, uudempaa länsimaista ja emigranttien runoutta saatiin jonkin verran sekä laillisesti että salaa. Liettualaisen runouden erityispiirteenä oli arkaaisen kulttuurin yhdistäminen uusiin vaikutteisiin. Kielestä etsittiin kansallisen identiteetin ja mytologian fragmentteja. Neuvostoideologian ja -todellisuuden vaikutusta taiteeseen selvitetään todennäköisesti vielä pitkään, mutta osa senaikaisesta runoudesta on säilyttänyt arvonsa, ja runouden keinot laajenivat 70- ja 80-luvulla niin, että sittemmin on keskitytty enemmän perinteen työstämiseen kuin siitä irtautumiseen.

Vuonna 1994 ilmestyi kaksi runokirjaa joiden onnistui herättää hämmennystä: Sigitas Gedan Babilono atstatymas ("Babylonin jälleenrakentaminen") ja Svetimi-ryhmän antologia. Niiden taustalla on Liettuan itsenäistymisen aika ja julkaisutoiminnan vapautumista seurannut tekstien tulva. Yhtäkkiä ilmestyi paljon aikaisemmin kiellettyä kirjallisuutta, omakustanteita ja käännöksiä. Sigitas Gedan kokoelma on arkipuheen, murteiden, erikielisten sanojen ja äänteiden loitsunkaltaista virtaa. Gedan mukaan yhdessä kielessä elävät kaikki muut kielet, yhdessä ajassa ja tilassa muut aika-avaruudet. Nuorten runoilijoiden Svetimi-ryhmä pyrki ärsyttämään kirjallisuuden auktoriteetteja. Ryhmän mielestään kirjallisuuden kenttä oli 90-luvun alussa saastutettu teoksilla, joiden julkaisua ohjasivat muut kuin kaunokirjalliset arvot. Antologiansa esipuheessa he toteavat, ettei tekijä voi aktualisoida tekstiään, koska silloin hänestä tulee terroristi, joka tyrkyttää yleisölle mielipiteitään. Taiteilijan poliittiset, uskonnolliset tai muut yhteiskunnallinen sitoumukset eivät saa välittyä hänen työstään, koska runon tulee olla vieras tekijälleen, jotta lukija voisi ottaa sen omakseen. Ryhmän jäsenet eivät aina itsekään noudattaneet näitä periaatteita. Sittemmin Valdas Gedgaudas, Alvydas ŠSlepikas ja muut heistä ovat julkaisseet omia kokoelmiaan.

Vuosituhannen vaihtumista on kulttuurilehdissä muistettu kirjoituksilla, joiden mukaan maaorjuuden, saksalaistamisen, puolalaistamisen, venäläistämisen sekä tsaarin- ja neuvostoajan sensuurin kestänyt liettuan kieli häviää kansainvälisen massakulttuurin ja internetin vaikutuksesta. Todennäköisempi ja osittain jo toteutunut pelko koskee kirjallisuuden polarisoitumista harrastajien vaalimaan kuluneimpaan perinteeseen ja pienen eliitin sisäisiin älyllisiin leikkeihin. Sodanjälkeinen liettualainen modernistinen runous on suosinut monimutkaisia metaforia ja kulttuurista kerroksellisuutta. On arveltu, että laajempaa yleisöä voisi jälleen tavoitella yksinkertaisemmalla ja yhteiskuntaan suuntautuneemmalla runoudella. Tästä on jo merkkejä proosaa lähenevässä runoudessa.

Viime vuosina lajityypit ovat sekoittuneet, proosaan on tullut runouden kollaasimaisuutta ja assosiatiivisuutta, runous muistuttaa yhä enemmän proosaa. Runoudessa on perinteisesti suosittu kirjakieltä ja mitallisuutta. Viime aikoina on mukaan tullut puhekieltä ja murteita. Vapaa säe vakiintui jo aikaisemmin runomittojen rinnalle, mutta edelleen osa nuoristakin runoilijoista kirjoittaa mitallisesti. Runokieli on toisinaan silmiinpistävän arkista ja yksinkertaista, vailla erityisiä metaforia ja symboleja. Runot ovat usein kertovia. Proosamaiset piirteet näkyvät selvästi Gintaras Grajauskasin runoissa. Hänen lyyrinen subjektinsa on naamioita vaihtava tarinoiden kertoja, joka huomioi arkisia yksityiskohtia tarkkaavaisesti, "välinpitämättömän himokkaasti" . Kertova rakenne on yksi tarkkailun kohde. Kuuntelijan odotuksiin ei aina vastata. Nykyrunoudessa epäillään käsitejärjestelmiä. Myös runouden käytännöt voivat haitata todellisuuden tavoittamista. Sigitas Parulskisia on sanottu ylevän alentajaksi ja alhaisen ylentäjäksi. Tämän voi nähdä ruumiin ja hengen välille tehdyn käsitteellisen rajan ylittämisenä. Kun rajojen madaltuminen ylevän ja alhaisen välillä on yleistynyt nykyrunoudessa, voi Parulskis ironisoida tämänkin piirteen ilmentymiä. Nykyrunoudessa on paljon sitaatteja ja parafraaseja, esimerkiksi mainoskielen parodiaa ja arkipäivän kanssakäymisen kliseitä. Havainnolle haetaan tukea ruumiista ja esineistä. Myös kieli nähdään esineellisempänä, kun aukkoja ja epäselvyyksiä etsitään käsitteiden ohella lauserakenteesta. Neringa Abrutyten katkeileva ja häiriöinen lause rakentuu usein päiväkirjan tai draaman varaan. Eugenijus Alisankan runoissa heijastuu historiankirjoituksen aukkoisuus.

Leila Joutsen on helsinkiläinen kääntäjä

-----------------------------

Kirjoitus on ilmestynyt runouslehti Tuli&Savussa 3/2000 (Baltia-erikoisnumero)

Tilaa runouslehti Tuli&Savu! Vuosikerta 80,- (jäsenille 50,-/ Nihil Interitin jäsenmaksu 65,-.)
Tilaaminen onnistuu maksamalla tilaushinta Nihilin tilille PSP 800012-70264782. Laita mukaan osoitetietosi.
Voit tilata myös internetin kautta: http://www.nihil.fi tai postittaa tilauksesi osoitteeseen Nihil Interit ry., PL 84, 00501 Helsinki.

Nihilin jäseneduista ja klubijäsenyydestä voit kysellä osoitteesta parkko@kaapeli.fi.