Kuisma Korhonen:
ATLANTA: ONKO DISNEYLANDIN JÄLKEEN RUNOUTTA?
I
Seison Westin Atlanta Peachtree Plaza -hotellin viidennessäkymmenennessä seitsemännessä kerroksessa. Kello on seitsemän illalla, keskusta levittäytyy varpaideni alla, lasiseinän takana.
Kadut ovat hiljaiset. Ainoa elämän merkki pimenevässä illassa on kaksitoistakaistaisella moottoritiellä soljuva loppumaton valojono. Kuin kimmeltävä kaulanauha taivaaseen kurkottavan skylinen olkapäillä.
Ero aamulla jättämääni Toulouseen on huumaava. Ei väenpaljoutta, ei katukahviloita, ei krääsän myyjiä, ei puheen sorinaa, huutoja ja naurua. Ei Cave de la Poésieta, runoluolaa. Ei mielenosoituksia.
Ainoat rakennukset joita pystyn ahtaassa dowtownissa erottamaan ovat toisia hotelleja. Holiday Inn, Hilton, kaikki ketjut edustettuina. Pari toimistorakennustakin, CNN:n ja Coca Cola:n pääkonttorit. Siellä täällä on myös mammuttimaisia betonikallioita, parkkitaloja, joista skywayt, katetut kävelysillat, kurkottavat eri puolille kaupunkia. Mikä selittää katujen hiljaisuuden. Kenenkään ei tarvitse kävellä kaduilla.
Yritin kyllä, saavuttuani päivällä. Löytäminen hotellin sokkeloista ulos ei ollut helppoa, mutta viimein löysin pienen unohtuneen oventapaisen. Muutaman kadunkulman jälkeen tulin liikennevaloihin. Amerikkalaiseen malliin niissä oli punainen teksti: DON'T WALK.
Painoin nappia ja odotin WALK-tekstin ilmaantumista. Odotin. Odotin.
Kunnes ymmärsin viestin merkityksen.
DON'T WALK. BUY A CAR!
Oli aika jolloin Atlantassakin käytiin torilla ja käveltiin kaduilla. Hevosvaunut kuljettivat valkoiseen tylliin kiedottuja etelänruusuja, silinteripäiset gentlemanit vaihtoivat keskenään tietäviä katseita, muukalaiset ratsastivat pölyisinä etsien majataloa.
Se Atlanta on kadonnut. Tai, ainakin melkein. Kauppakeskus Underground Atlantaan on säilötty yksi katu juuri sellaisena kuin kaikki Tuulen Viemää -elokuvan nähneet sen haluavat. Maan alle.
En jaksanut ottaa selvää, onko katu aito vai jälkeenpäin tehty. Jotenkin se ei tuntunut oleelliselta.
Odotellessani konferenssin tervetuliaisvastaanottoa hotellin aulassa yritän tappaa aikaa katselemalla paikallisia televisiokanavia. Kymmeniltä kanavilta en löydä ainuttakaan joka vangitsisi mielenkiintoni edes puoleksi minuutiksi. Paitsi ehkä se, jossa kerrotaan Oklahoman pommimiehen tulevasta teloituksesta ja sen televisioinnista uhrien omaisille.
Jossain vaiheessa huomaan katsovani seksikanavalta loputtoman surullista mekaanista aktia, josta on poistettu kaikki mielikuvitus ja eroottinen jännite. Vain väkivaltaisen paljaita kuvia, jotka kummittelevat verkkokalvoilla vielä pitkään television sulkemisen jälkeen.
Mistä on syntynyt tämä lasin, teräksen ja asfaltin hallitsema maailma? Mistä on syntynyt pakonomainen tarve korvata elämä mahdollisimman tylyillä ja väkivaltaisilla virtuaalimaailmoilla? Mikä masokistinen voima ajaa meitä luomaan näitä epätiloja, ja hyväksymään ne kodiksemme?
II
Ensimmäiset kirjalliset kulttuurit syntyivät ehkä silloin, kun kauppiaat kohtasivat toisensa jokien ja maareittien risteyksissä. Eri heimojen syntymyytit kilpailivat keskenään, muuttuivat tarinoiksi, sanojen leikiksi.
Tai ehkä kirjallisuus syntyi valloitussotien sivuvaikutuksena, silloin kun vieraalle maalle tunkeutuneet sotilaat halusivat viihdyttää itseään vankiensa laululla. Yhden kielen ja yhden kansan kokemuksesta siirryttiin moniääniseen ja monikulttuuriseen yhteisöön. Usko sanojen maagiseen voimaan alkoi säröillä, heimon identiteettiä toistavien myyttien tilalle tuli toiseuden kokemus. Vieraus ei ollut enää pelkkä uhka, vaan nautinnon lähde. Uskonto muuttui runoudeksi.
Mutta vaikka kirjallisuus on syntynyt kaupungin kokemuksesta, kulttuurien törmäämisestä markkinapaikkojen hälyssä, runous on ilmentänyt pitkään nostalgista kaipuuta luontoon.
Pastoraalirunoudessa vuodenkierto ja sen synnyttämä mytologinen aika korvaavat kaupunkien pirstoutuneen ajan, sen syvän ennakoimattomuuden jota toiseuden kohtaaminen on synnyttänyt. Säännölliset runomitat ja itseensä kiertyvä, muutamaa arkkityyppistä kertomusta toistava fiktiivinen maailma paljastavat myytin maailman eheyttävästä myytistä. Luontoa ei haluta takaisin luontona, vaan kulttuurisoituna luontona, arabeskeiksi, metaforiksi ja näyttämökuviksi muunnettuina simulakrumeina. Luonnon muodot taivutetaan geometrisiksi rakenteiksi, runon säkeet etenevät loogisesti kuin klassisen arkkitehtuurin ruutuasemakaava.
Tärkeää ei ole imitaatio vaan näytteillepano, orgaanisen maailman alistaminen kiven ja kielellisten struktuureiden arkkitehtuurille.
Esikaupunkien mutkittelevilla kujilla on syntynyt toki toisenlaistakin runoa. Hipponaks, Catullus, Villon - heidän rienaavat ja levottomasti horjuvat säkeensä kertovat kaduista ja tungoksesta, kiertolaisista, varkaista ja prostituoiduista, torien teräväkielisistä eukoista.
Runon eri muodoista proosaruno on kaikkein kiinteimmin kaupunkeihin liittyvä. Aloysius Bertrandin runoelmassa Gaspard de la Nuit on luovuttu runosäkeistä ja korvattu ne säkeistömäisillä proosakatkelmilla. Anonyymeiksi jäävät repliikit ja toisiinsa liittymättömät, näynomaiset visiot luovat kuvan keskiajan Dijonista ja sen vellovasta ihmisjoukosta, jonka välittämiseen ei enää riitä lyyrisen minän hallitsema mitallinen runo.
Baudelaire kirjoittaa Pariisin ikävä -kokoelmansa alussa lainanneensa Bertrandilta proosarunon muodon kuvatakseen nykyaikaista kaupunkia. Kuten Benjaminkin toteaa, keskeistä Baudelairen kuvaamalle suurkaupungin kokemukselle on flaneeraaminen - vaeltaminen, harhailu, eksyminen väkijoukkoon, kollektiivinen yksinäisyys, jonka keskeltä välähtävä katse sytyttää rakkauden ensimmäisellä ja viimeisellä silmäniskulla. Suurkaupungin kokemus on subliimi, rajat rikkova. Sitä on mahdotonta hallita, mahdotonta alistaa.
Proosaruno kuvaa tilannetta, jossa kaupunki ei ole enää luonnon kultturisoitu versio, vaan kaupungista kasvaa uusi luonto, yhtä levoton ja vaarallinen kuin alkuperäinenkin. Runoilija on muukalainen asfalttiviidakossa, jota näennäisesti hallitsevat kapitalistinen voitonpyynti ja porvarillinen moraali, mutta jonka varjoissa versoo outoja ja ennakoimattomia näkyjä, sirkuksen hirviöitä, pahan kukkia.
III
Seuraavana päivänä IAPL:n (International Association for Philosophy and Literature) bussi vie meidät muutaman mailin päässä keskustasta sijaitsevaan Spelman Collegeen, joka on USA:n ensimmäinen "historiallisesti mustien naisten college". Anglosaksiseen tapaan Spelman College on kuin idyllinen pikkukaupunki kirkkoineen, asuntoloineen, ruokaloineen ja koulurakennuksineen. Matalien, punatiilisten rakennusten välissä olevilla ruohokentillä nuoret afroamerikkalaistytöt lukevat tentteihin, viettävät piknikkiä tai ottavat vain aurinkoa.
Ilmeisesti Atlantan ympäristössä olisi moniakin Spelmanin kaltaisia paratiiseja. Niihin päästäkseen tarvitsee auton tai järjestetyn kuljetuksen, mutta downtownin klaustrofobisen kokemuksen jälkeen on valmis mihin tahansa. Kuten suurin osa USA:n kaupungeista, Atlanta on ahtaan ja kuolleen downtowninsa ulkopuolella pikemminkin erillisten pisteiden välille jännitetty verkosto kuin keskihakuinen, eurooppalaistyylinen kaupunki. Moni vakuutti minulle, että ajan ja ajoneuvon kanssa siitä voi oppia jopa nauttimaan.
(Tietoakin siihen tarvitaan. Kuulen, että samaan aikaan kun olin edellisenä iltana tuskaillut huoneessani ja ihmetellyt katujen hiljaisuutta, olivat Patti Smith ja Bob Dylan esiintyneet paikallisella musiikkifestivaalilla sadan tuhannen hengen yleisölle, vain muutaman korttelin päässä...)
Iltapäivällä osallistun ironisesti otsikoituun sessioon The Beginning of the Good Life. Dorothea E. Olkowski, filosofian ja naistutkimuksen professori Coloradon yliopistosta, puhuu aiheesta "Passive Restraint: Masochism in American Culture". Wilhelm Reichin teorioihin tukeutuen hän analysoi Disneylandia masokistisen kulttuurin edustajana. Masokismia ei ole vain alistuminen loputtomalle jonottamiselle ja lasten kitinälle. Kaikki puiston huvituksetkin vaativat tiettyä itsensärankaisemista. Vieraat kahlehditaan paikoilleen, heitä viskotaan, pyöritetään ja pelotellaan. Puritaanisessa Amerikassa, missä uskonto syyllistää kaiken nautinnon, ihmisten on eliminoitava oma tahtonsa voidakseen "huvitella".
Ongelma ei tietenkään ole huvipuisto. Ongelma on siinä, että koko yhteiskunta on muuttumassa Disneylandin kopioksi. Puritaaninen moraali tuomitsee kaduilla flaneerauksen tai kahviloissa istumisen velttoiluna ja rappiona, joten downtownit ovat lähinnä kaupunkia muistuttavia kulisseja, joita hotellien asukkaat voivat katsoa ikkunoistaan. Kansalaiset suljetaan neljän seinän sisälle, sidotaan sohvalle ja ruoskitaan keskeytymättömällä väkivallan, agressiivisen urheilun ja katastrofiuutisten virralla. Tai kuten Olkowskia edeltänyt alustaja, Floridaan muuttanut englantilainen filosofi Simon Glynn asian ilmaisi, "ensin yhtiöt ryöstävät sielumme ja sitten he myyvät sen virtuaalisen irvikuvan meille kalliilla takaisin".
Ei ole sattumaa, että Disney-yhtiöt omistavat nykyään paitsi viestintäyhtiöitä myös hotelliketjuja, kiinteistöfirmoja, jopa kokonaisen kaupungin.
Kuvaa voi täydentää tietenkin vielä vaikkapa Baudrillardin ajatuksilla siitä, kuinka amerikkalaista nykypäivää hallitsee sen suuri torjuttu, kuolema. Se mikä aktiivisesti yritetään sulkea pois elämästä, se palaa takaisin ja nostaa maasta nuo pilviä hipovat, lasiset hautasarkofagit. Kuoleman kieltäminen synnyttää kuolleita kaupunkeja.
IV
Kaupunki on runoudessa ennenkaikkea representaation ongelma. Miten kuvata sitä, mikä ei koskaan näyttäydy katseelle yhdellä kertaa? Aina on katuja joita ei näe, talojen taakse jää sokeita kulmia, suljettujen ikkunaluukkujen takana viriää tuhansia tuntemattomia elämänkohtaloita. Kuten Baudelaire toteaa, kaikista ikkunoista kiehtovin on suljettu ikkuna. Tosi elämä on aina lähellä ja silti tavoittamattomissa. Vain muutaman korttelin päässä...
Ennen kaupunkia saattoi kuvata kartalla, kuten Julien Gracq proosarunoelmassaan La Forme d'une ville. Mutta Atlantan kartasta on mahdotonta päätellä, missä on keskusta.
Toinen kaupungin kuva on 1800-luvulta lähtien ollut puhelinluettelo. Mutta kuten Saarikoskikin Hämärän tansseissa toteaa, olemme saapuneet kaupunkiin, jossa "puhelinluettelo on bibliofiilinen harvinaisuus" (Saarikoski viittaa ilmeisesti Pariisiin, jossa Minitel korvasi perinteiset puhelinluettelot jo 80-luvun alussa). Yhä useammin tieto kaupungista etsitään tietoverkoista. Linkkien ja hypertekstien muodostama rihmasto korvaa paitsi kartan myös kirjainten hierarkialle perustuvat hakutavat.
Seuraavana päivänä osallistun sessioon, joka käsittelee Gerard Bucherin kirjaa L'imagination de l'origine. Bucherin mukaan kieli on syntynyt kuoleman kokemuksesta, tarpeesta huolehtia toisen ruumiista, pitää toinen olemassa vaikka vain nimenä, äänteiden sarjana. Kielen alkuperä on sittemmin unohtunut, mutta edelleen Mallarmén kaltaisten runoilijoiden intuitio on vienyt heidät kohti kuoleman kokemusta, kielen sydämessä asuvaan yöhön.
Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia on kuuluisin kaikista yrityksistä antaa muoto kokonaiselle kaupungille. Kaupungin olemus tiivistyy hautausmaahan: kadut, nimet, sosiaaliset hierarkiat - kaikki toistuvat. Mullasta kantautuvista äänistää selviää sekin, mikä on elämän aikana jäänyt katseelta salaan.
Myös Jean Genet'lle kaupungin keskeisin tila oli hautausmaa. Kulttuuri on kuolleista huolehtimista, symboleiden luomista poissaoleville. Siksi hän ehdottaa esseessään "L'etrange mot d'...", että teatterit pitäisi oikeastaan rakentaa keskelle hautoja. Kävellessään pimenevässä illassa hautakivien välissä ihmiset ymmärtäisivät, että näytäntö ei viimekädessä ole heitä varten: kuten kaikki taide, teatteri on viimekädessä suunnattu kuolleiden kansalle. Kuolleille, jotka eivät kenties koskaan ole olleet elossa.
Mutta ehkä Spoon River antologia tai Genet'n haaveilema kuolleiden teatteri ovat mahdollisia ainoastaan pikkukaupungissa, jossa yhteinen uskonto kerää kuolleet samaan tilaan. Suurkaupungeissa edes hautausmaat eivät tarjoa kaikille yhteistä kokemusta: eri uskonnoilla on omat kuoleman kaupunkinsa, eikä eri kielten polyfoniasta voi rakentaa enää yhtä runoelmaa. Eikä ole itsestään selvää, minkälaisia kuolleita Genet'n haaveilema teatterinäytäntö tavoittaisi: tyhjyyteen vajoavia ateisteja, kiirastulta odottavia katolisia vai uudelleensyntymään matkaavia hinduja...
Mutta missä Atlantassa on hautausmaa? Keskustasta sitä ei löytynyt. Ehkä se on tungettu jonnekin kaupungin ulkopuolelle, jonnekin missä kuoleman tilalle voi rakentaa rauhassa illuusion ikuisesta nuoruudesta. Tai ehkä virtuaaliset verkkohautausmaat ovat korvanneet perinteiset multaan ja kiveen perustuvat ratkaisut...
V
On vaikea kuvitella, mikä klassisista tai moderneista runouden muodoista voisi kuvata tämän päivän Atlantaa.
Sanoi Adorno mitä tahansa, Auschwitzin jälkeen oli vielä runoutta. Paul Celanin runoihin viitaten voisi jopa väittää, että Auschwitz oli runollisin kaikista ihmisen luomista kaupungeista, suunniteltu muuttamaan asujaimensa tuhkaksi ja tuulessa kaikuviksi nimiksi.
Mutta onko Disneylandin jälkeen runoutta? Baudelairen kuvaama suurkaupungin kokemus on Atlantassa ja kenties myös tulevaisuuden Euroopassa tuntematon. Ihmisvilinässä ei voi rakastua ensimmäisellä ja viimeisellä katseella, koska ihmisvilinää ei ole. Toiseuden kokemusta ei pääse tapahtumaan, koska kaikki informaatio on Globalisation Incorporatedin toimesta hygienisoitu ja homogenisoitu. Runoutta ei voi osoittaa kuolleiden kansalle, koska kuolemaa ei enää ole.
Kenelle minä osoittaisin sanani? Westin Atlanta Peachtree Plaza -hotellin ylimmän kerroksen pyörivässä ravintolassa drinkkiään nauttivalle kaupparatsulle, jonka sylissä kiehnäävä kaunis prostituoitu muistuttaa kipeille aisteilleni kapitalismin kaikkivoipaisuudesta?
Seitsemänkymmentäneljä kerrosta alempana koditon musta mies harhailee penkomassa roskakoreja. Turhaan. Luottokorttien, umpioitujen teräshotellien ja valvontakameroiden aikana köyhille ei putoa enää edes muruja.
Sunnuntaina, konferenssin jälkeen, pääsin viimeinkin musiikkifestivaalille. Loikoilin nurmikolla ja kuuntelin Ben Harperia, kun nuori hauskannäköinen intiaanipoika tuli myymään minulle vaihtoehtolehteä nimeltä Zendik. Nostalgiseen hippityyliin taitettu lehti on nimetty vastikään kuolleen beatrunoilijan ja muusikon Wulf Zendikin mukaan, joka kierrettyään Eurooppaa oli perustanut vuorille taiteilijoiden kollektiivin. Lehti vastustaa yhtiöiden valtaa ja puhuu koko elämän muuttamisesta runoudeksi, luovan energian palvonnaksi.
Amerikassa runouden on ollut pakko paeta maaseudulle: vuorille, merenrannalle tai yliopistokampuksille. Tai pariin New Yorkin ja San Franciscon kaltaiseen ei-amerikkalaiseen kaupunkiin. Vasta rap-kulttuurin myötä on syntynyt esikaupunkien runoutta, ostoskeskusten ja parkkipaikkojen hektisiä himon ja epätoivon ilmauksia.
Ehkä kaupunkien verkottuminen ja virtualisoituminen synnyttää uutta runoutta, runoutta josta meillä ei ole vielä aavistustakaan. Suunnistamme kyberyössä vaeltavien sanojen loputtomassa kimaltelevassa ketjussa muistamatta enää aikaa, jolloin keskustan paikalla oli muutakin kuin läpinäkyviä kulisseja. Vanhat runouden muodot säilötään maan alle tai viedään maaseudulle, jossa voimme niitä silloin tällöin käydä ihmettelemässä, hymähdellen hiljaa entisaikojen oudolle vimmalle jäsentää maailmaansa säkeillä ja vertauksilla jotka eivät ole vertauksia.
Silti, kun katson viimeistä kertaa hotellihuoneen ikkunasta ulos, downtownin ympärille kiertyvä moottoritie muistuttaa lähinnä hirttosilmukkaa.
Toulouse, 7.6.2001
-----------------------------
Kirjoitus on ilmestynyt runouslehti Tuli&Savussa 3/2001
Tilaa runouslehti Tuli&Savu! Vuosikerta 80,- (jäsenille 50,-/ Nihil
Interitin jäsenmaksu 65,-.)
Tilaaminen onnistuu maksamalla tilaushinta Nihilin tilille PSP
800012-70264782. Laita mukaan osoitetietosi.
Voit tilata myös internetin kautta: http://www.nihil.fi tai postittaa
tilauksesi osoitteeseen Nihil Interit ry., PL 84, 00501 Helsinki.
Nihilin jäseneduista ja klubijäsenyydestä voit kysellä osoitteesta
noelva@utu.fi.
|
