Jemina Staalo
Ihmissusisuhdeongelmia
Ei, en minä ole hullu! Ha ha! Ei tämä mitään lykantropiaa ole, minä olen oikeasti ihmissusi. Mitä sinä naurat? Minähän kerroin sinulle, että kävin Siperiassa, eksyin, jouduin jäälautalle, söin, ahmin, revin auki varomattomia lokkeja ja muutuin terekyksi. Niiiin, minähän olin hysteerisen tarkka fennovegaani. Etkö sinä muka saanut korttejani?
Miksi sinä et usko minuun? Minä en tiedä, mikä minuun meni, mutta minulle iski hirveä lihanhimo, kanoja, korppeja, vuorikukkoja, jäniksiä, villisikaa, nautaa, hirviä ja peuroja! Minä halusin upottaa hampaani lihaan, oikeaan lihaan, jota aloin syödä sen jälkeen kun se susi puri minua, siellä Transsylvaniassa, laaksossa Muresin joen varrella, Karpaattien juurella, Sighisoarassa, Bistritassa, Borgon solassa, Brasovissa, Branin linnan liepeillä, läheisillä metsäpoluilla... Uskomattomat pyökkimetsät, kirkuvan kauniit vuoriruusut, vuoristopurot, muistan kun karviaismarjat kypsyivät, ja kirsikat tuoksuivat ja siellä oli Murhaajajärvi.
Sitten minä matkustin Alba Iuliaan, menin katoliseen kirkkoon, ja salissa pysähdyin ihmissusipatsaiden eteen. Ja pudotin hampaistani niiden juurelle hennon nivaskan Karpaattien kellokukkia, joita olin riuhtaissut purra irti varta vasten. Minähän olen jo kertonut ja näyttänyt lomakuvat, kaikki 11 rullaa. Tiedätkö, että nykyisin minä menen joka aamu peilin eteen ja huomaan, että minulla puskee karvaa ihosta aina vain enemmän ja enemmän. Mieshormooneja? Onhan niissäkin rajansa!
Ai, anteeksi, en aina muista, että minulla on nämä kynnet. Ota tuo valkosipuliletti pois, ei se vaikuta minuun. Ja kaikki nuo krusifiksit, hyi helvetti, sinä loukkaat minua, en minä ole vampyyri. Minut on kirottu aivan toiseen myyttiin.
Minä paranen vielä? Kuule, sano, nyt rehellisesti, voiko näissä tassuissa pitää edes crayon-liitua? Ja eikö musiikkiterapian tarkoitus ole ulvoa yhdessä? Ai jai, minä innostun niin niistä transsylvanialaisista villeistä, mielisairaista viuluista, se on klaanini musiikkia.
En varmasti tule alas. Ei täällä vedä. En varmasti saa virtsarakontulehdusta. Minähän olen villieläin. Selvä, ei sitten ulvota, mutta
tänä yönä se mollottaa taas, on ihan pakko treenata. Auuuuu. Se oli vain äänenavaus.
No hei hei, kiva kun kävit. Nähdään huomenna lounasaikaan. On täällä silloin vierailuaika. Tulethan sinä varmasti? Et tiedä, kuinka paljon sitä haluan..
Rakkaani lähtee, kieleni vilahtaa suupielelle, ei, ei häntä, tsot tsot, sanoo Yliminä, ei vielä, hän on tarpeellinen. Minä latkin teetä isosta kupista, minulla on jano.
Miten niin miten täällä voidaan? MITÄS LUULISIT?
Minä nuolen suupieleni, kaulani, tassuni puhtaaksi, hoitajani vingahtaa epäsovinnaisesti, hyppään takaisin ikkunalaudalle, ponnistan lasin, sirpaleiden, puusäleitten läpi. Vapaus! Kohta aurinko laskee.
Töölönlahdella ajan takaa sorsalaumaa, pelottelen puistopeikoille, spurguille kuset housuihin, katson silmästä silmään nakki-kioskinpitäjää, hänen pupillinsa nuppineulanpäät, taitaa olla matkalla, hänkään ei usko minuun. Se riittää.
Minä en ole sinun naisesi. Enkä minä ole kaunis. Etkö näe näitä korvia, etkö kysy, miksi ne ovat näin suuret? Etkö sinä osaa repliikkejä? Entä nämä hampaat, onko tällaiset normaalin ihmisen hampaat ? Entä tämä suuni? Kieleni? Vieläkö viehätän sinua? Etkö sinä ymmärrä: minä olen peto, ja minulla on oma luontoni, vapaa ja villi. Usko minuun, astu vaunuun. Liity meihin.
KIRJALLISUUS -ETUSIVULLE
JEMINA STAALO -ETUSIVULLE
|
