Jemina Staalo
Noita ja sen reki
Astun sisälle museoon ja näen siellä Alatornion parhaimman noidan reen.
- O helvetti, että son komea.
Museo on miltei tyhjä; vain kaksi marttakerholaista taiteenharrastajaa, jotka puhuvat ompeluseuroista. Vahtimestaria ei näy.
Radiosta kuuluu hiljaa hiljaa joulunkellot kaalaahtaa.
Ding dong, ding dong, amore.
Mikähän sen noidan nimi oli, joku tavallinen, suomalainen, mutta sadismiin viittaava.. Ai niin, Pistokoski.
Olen käynyt täällä aiemminkin, vuosia, vuosia sitten lapsena.
Kläppinä. Silloin minua varotettiin: älä sie vain kierä noijan hauan ympäri kolmeen kertaan, sillon se kiskoo sinut hauthaansa.
Silloin jännitin, ja menin salaa, oli lokakuun loppua, tai marraskuun alkua, oli joku tärkeä pyhäpäivä, ei vielä lunta, olikohan se kekri?. Kiersin hautaa ympäri hiljaa mielessäni laskien, yksi, kaksi, kaksi ja puoli. Minulla pukkasi hikeä virkatussa kansallispuvussa. Siinä oli sähkönsinistä, verenpunaista ja tulenkeltaista saharaitaa kuin pahimmassa migreenikohtauksessa. Kiersin haudan ympäri. Kolmannen kerran.
Mitään ei tapahtunut. Petyin. Minulle oli taas valehdeltu. Aikuiset. Saatana.
Mie palasin kouhluun. Oli pakko lukea Seitsemän veljestä, vaikka minua kiinnosti enemmän piirretyt filmit, ja näin aikuisena huomasin, että minua eivät kiehtoneet mitkään nynneröt prinsessa ruususet, tuhkimoit ja lumikit, vaan heidän äitipuolensa; kuningattaret, pahat, noidat, vapaat, itsenäiset naiset, joiden puolesta jännitin elokuvateattereissa. Ihailin heidän upeita pukujaan, kolkkoja kauniita kasvojaan ja päämääriään. He eivät nielleet mitä tahansa.
Huokaisen. Olen takaisin museokierroksella. Katson kaikkia niitä kidutusvälineitä. Hullujenhuoneen vakiokalustoa.
Näen pitkästä aikaa reen, joka on tumma, kuluneen näköinen, tehty tammesta ja punahongasta. Kävelen sen luokse, kuljetan sormea kyljen uurteilla ja hyppään sen sisään, korkean, terävän laidan yli.
Sormestani valuu verta. Kuin olisin tehnyt sopimuksen. Kenen kanssa? Imaisen.
Reki nytkähtää ilmaan, säikähdän, ja kalahtaa takaisin lattialle, kuin olisin pillastuneen ruunan selässä. Noidan vanha menovehje lähtee liikkeelle, ja ampaisee vauhdilla seinän läpi, kuin tyhjää vain, ja jättää puulattiaan syvät urat.
- O jeesus ristus perkele, sanovat marttakerholaiset ja keskeyttävät tarinatuokionsa kauhussa, yrittävät tehdä suurieleisesti ristinmerkkejä.
- Othaan, pimpehroon, oikehhaan kainahloon, vasemphaan kainahloon. Eikö sittekki toisitte päin, naiset sanovat monet leuat väpättäen.
Väärä uskonto, nauran kuin vampyyri ja olen silloin jo kaukana. Mie ja minun rekeni. Met.
Reki mennä tempoo eteen päin itsekseen, aivan kuin sen entinen omistaja, noita, sitä ohjaisi.
Kylmä viima saa vedet vuotamaan silmistäni.
- Saatana. Jo on peli.
Mennä päästelen oikein miehenä, vällyn alla on lämmintä. Karaoke-baarista, Nelsonista, kuuluu laulu, Juokse porosein, halki vuoret, maat. Ällistyneet tonttulakkiset tauolla olijat sorottavat kusta nappaskengillensä eivätkä hankeen. Nortti tippuu huulesta, sammuu.
- Mikäh helvetin kissapökkö soli?
- Em mie vain tiä, Halleyn kommeetta? Anna sitä öönosta.
- Voi siiterin saateri! Nyt tullee minun Hopheinen kuu, sishään äkkiä.
Tonttulakkiset ottavat lisää rohkaisua ja juoksevat takaisin baariin.
Naisen ääni värisee rösöistä ranskaa, avec tremolo, särähtävät ärrät ( kuin ruusuritarit, revolverisankarit, muskettisoturit, puoskarit, rälssimiehet, rientävät, kiirehtivät, raiskaavat) mutta sitten viulu tulee mukaan, trumpetit nousevat korkealle. Kyyneleet tipahtavat pois kyydistä, tipahtavat köyhään kotiin, muuttuvat kristallikruunuiksi.
Sääli, etten osaa taikoa leipää.
Näen jonkun talsivan sohjossa. Sehän on Tepa, minun entinen. Mon amour.
- Hei hei hei, baby, hyppää kyytiin, sanon.
- Em mie voi. Se mennee liian lujjaa.
- Mikä tahansa on mahdolista, kun yrität.
Se pinnistää pantterin loikan, tulee viereeni.
- Molen karannu, se sannoo kuuhmeisin tähtisilmin.
- Niin sitä pitää, ei vapaata vangita voi, mihinkään, sanon ja annan sen ottaa minut syliinsä.
Tuttuun syliin. Kohmeinen läheisyys. Siannahkatakki kuin tärkkiä.
- Mie sulatan sinut, sanon.
Me nousemme harmaasta loskasta korkeuksiin, yli lumivallien, auraamattomien teitten, me lennämme, komeasti, ja jätämme kaiken, röhkivät porotokat, avovankilat, autokolarit, lentokentät, lumituiskut, normit ja kyläläisten herjat kauaksi taaksepäin ja suuntaamme Haaparantaa kohti.
Joulusaunoista nousee makeat siniset savut, riihitontuille on jätetty isot kulhot riisipuuroa, suomenpystykorville, lassieille ja sekarotuisille lampaankallot ja höyryävät kuivalihavellit, kissanloikoille silakat, katkarapu-karitsankeuhko-herkkuannokset ja maitovatit, varpusille ja talitinteille kauhakaupalla auringonkukan siemeniä, sekä lyhteet ja talipallot.
Hirvet nuolevat vuolukiveä ja karhut nukkua pösöttävät makeasti, näkevät pitkää unta marjastajista.
Kulkuset kilisevät, kun ylitämme valkosen jäisen joen, jonka alla särjet mellastavat vapaina, leikkivät hippaa, kuah pölkää valkosta miestä ja kaikki nuot mustat pystysuorat vaarat, kuin moran nokat, taipuneine tykkilumikuusineen, sirossa kaaressa, kuin niiaus kansantanseissa.
Volga, Volga, rakkaus tai kuolema.
Täysikuu. Se on siinä vierellämme kuin jäinen unohtunut hurrien kruunu, tai rehellinen nikkelimarkka, ei mikhään perkehleen EURO ainakhaan, ja me olemme yhtä mustan yön kanssa, kun sudet laulavat mustaa preludia, ketut vastaavat niille häkeistään.
Me ylitämme huonon maun rajan, ja taivaalta sataa Harlekiinejä, posliinikissannakkuja, Hymyjä, kaikki 70-luvun Finn hits levyt naarmuineen, rakkauden sinffoniat, Jari Sillan-päälle osoitetut ihailijakirjeet, glitterkynsilakkapulloja, muovihedelmiä, sinisiä pikku flamencotanssijattaria, muutama hiirimattoon painettu Mona Lisa, lommoisia suklaa-sydämiä, irvistelevä fajanssitiikeri vain 495 markkaa, teneriffan koristeellisia kastan-jettejä, panhuilusovituksia, kaikki Mallorcan valokuvat, pierre et gilles -julisteita, Rafaelin enkeleitä nuuskarasian kansissa, lehmänmuotoisia saippuakulhoja, ba-naaninmuotoinen puhelin, myrkynvihreät isot helmet, Cicciolinan ja Jeff Koonsin yhteiskalenteri, edustava kultavalkoinen wc-harja-telinesetti; me vain poimimme ne kiinni. On tapahtunut räjähdys, jonkun rikkaan huusholli on lentänyt taivaalle, sen tuhanen pillun pärheeksi,, miksi sie pörrö löit pökköä peshään ko reikäpää, jokaisen neljän tuulen riepoteltavaksi.
Pylly vasten pyllyä pum pum.
Panen jalkaani multipohjakorot, kynsiini kultaista kimallelakkaa, kirkuvan värisiä muovikoruja joka puolelle, neonvärisiä sifonkihuiveja á la Michael Monroe, ja panen punaisen tukan Peppi-leteille, kläppien nipsuilla kiinni, ja Tepa panee valkoiset tennissukat, ettei palelisi. Muut lahjat me jaamme SPR-lapsikyliin, sairaaloihin, mitä nyt löydämmekin.
Taas elämältä maistuu tää.
Tepa puristaa minua tiukemin, että sattuu. Olemme hiljaa, Nino Rotan sävellys on ikuinen.
Me kaksin vaan.
- Niin sitä kläpit pittää, kuuluu kaukaa takaa hyväksyvä nauru. Sieltä Pistokosken haudan alta.
KIRJALLISUUS -ETUSIVULLE
JEMINA STAALO -ETUSIVULLE
|
