|
Iiris Mäntylä
TUIJAN NIMI
Novelli, 1999
1
Jokin levoton veri sai minut vapisemaan, niin että oli pakko kirjoittaa. Lapsen syntymä muutti minut toisenlaiseksi, luulin ensin sen tarkoittavan aikuistumista ja vastuuntuntoa, mutta sitten se ylitti järjen rajan vaistonvaraiselle ja hallitsemattomalle puolelle. Kun katsoin nukkuvaa lastani, näin kaikki lapset, joita koskaan oli ollut, ja ahdistuin, ikään kuin kaikki kohtalot maailmassa kietoutuisivat yhteen ikuisesti ja erottamattomasti.
Tyttö syntyi tavalliseen tapaan enkä pelännyt. Tiesinhän, että yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen kaksitoista tuntia unetonta vääntöä olisi joka tapauksessa lyhyt aika. Väsynyt olin sen jälkeen, väsyneempi kuin koskaan ennen, enkä jaksanut ihastella täydellistä lastani, sillä halusin nukkua. Hoitajille en uskaltanut paljastaa tunteettomuuttani: pettymystä, kun odottamani poika oli osoittautunut tytöksi, ja totuutta, etten nähnyt ihmeellisessä pienessä olennossa vielä ihmisen sielua kaikkine ihmisoikeuksineen, vaan ihmisyyden silmun. Lapsi näytti salaperäiseltä ja pyhältä kuin valaistuneen patsas, mutta se ei näyttänyt kuuluvan tähän maailman eikä ansaitsevan sanaa "hän". Se oli se, kuten jokin avaruusmatkaaja tai parapsykologinen ilmiö; se oli ilmestys vieraasta maailmasta, ja ymmärsin, miksi entisinä aikoina nuo ilmestykset saatettiin joskus jättää oman onnensa nojaan tai lähettää takaisin sinne, mistä ne olivat tulleetkin, jos eivät olleet toivottuja tai täydellisiä.
Lapseni huusi kovempaa ja käskevämmällä äänellä kuin yksikään muu samaan aikaan osastolla ollut vastasyntynyt. Sen punaiset, itkusta vääntyneet kasvot repäisivät kuilun itseluottamukseen, jota hoitajat koettivat rakentaa: "Pidä lasta näin, hyvin menee, äiti on aina äiti, kyllä lapsi vaistoaa." Tosiaan se vaistosi. Se mulkoili ärtyneesti: "Taasko se tumpelo änkeää tähän ammattitaitoisen hoitajan eteen luisevine, epävarmoine käsineen. Miksi tollo tulee aina minun luokseni?" Se ja minä emme yhdessä hallinneet sen käsiä ja jalkoja ja kiemurtelevaa, tärisevää vartaloa. Hoitaja asetti sen viereeni ja laittoi rinnan suuhun. Vauva imeytyi pontevasti kiinni mutta näytti yhä vihaiselta. Lopulta se nukahti ja näin, että se uneksi maailmasta, josta oli tullut. Hoitaja nosti sen sen varovasti vauvansänkyyn ja vei sen mukanaan vauvalaan.
Yöllä tuulettimet humahtivat käyntiin ja alkoi vetää. En kyennyt nukkumaan, elämä oli uutta ja hermostuttavaa, hikoilin lakanat märiksi ja palelin sitten. Kiskoin aamutakin yöpaidan ylle, lämpenin ja hikoilin taas. Sänkyni oli ikkunan vieressä, ja yö oli pitkä ja suuri ja musta, vaikka alhaalla pihalla oli kuusessa sähkövalot. Ajattelin, että useimmat synnytykset käynnistyvät öisin. Tuliko meitä paljon lisää? Halusin nukkua kauan, mutta en voinut, ja kohta tyttö tietysti taas tuotaisiin syömään. En ollut nähnyt koskaan omaa maitoa, en saanut sitä itse ulos, olin varma, ettei sitä ollut, vaikka hoitaja väitti toisin. Tytön paino kuulemma nousi imetyksen aikana. En uskonut sanaakaan.
Aamuyöllä yhden aikaan nukahdin levottomaan uneen. Heräsin kahdelta, aamutakki oli märkä kainaloista. Yhtäkkiä olin hirveän painava ja nukahdin sikeään horrokseen. Uni tuntui suloiselta ja vihdoin, lopultakin sain rentoutua, pääsin kotiin aamiaiselle mieheni kanssa, oli kesä ja aurinko paistoi, ja olin onnellisesti raskaana ensimmäistä kertaa elämässäni ja
ovi tempaistiin auki ja kello oli kolme yöllä ja uni painoi silmiä ja kaikkia jäseniä, tyttö tuotiin rinnalle syömään ja hoitaja jätti meidät kahden ja minua nukutti niin että
havahduin, kun käteni painoi jotain pientä ja lämmintä, joka osoittautui nukkuvaksi pikkuvauvaksi, joka oli omani ja aivan hiljaa, ei kai mitään vahinkoa ollut tapahtunut, herää, herää, herää, ei nuku vain, minun täytyy valvoa.
Varoen nousin sängyltä ja koetin siirtää lapsen omaan sänkyynsä. Se heräsi ja alkoi huutaa katkeraa pettymystä. Vittu! Luojan kiitos tyttö on kunnossa, mutta. Taas imettämään, muu ei auttanut.
Uni tuli meille molemmille yhtaikaa. Minä en vain olisi saanut antaa sille periksi. Yön minuutit kuluivat hitaasti tuossa yksinäisessä puuhassa uuden lapsen kanssa. Talviyön pitkät minuutit! Silloin ei voi olla ajattelematta synkkiä, pimeitä mietteitä, sillä mitään muuta ei voi tehdä. Syöttäminen on liian uutta, jotta voisi samalla lukea, eikä juttuseuraa ole. Syntymään sisältyy näky kuolemasta ja maailman kaikista vaaroista ja pahuudesta. Se reväistään tajunnan laajakankaalle kuin jokin kauhea ajankohtaisraportti siitä, mitä elämä todella on, ja viimeistään silloin uusi äiti oivaltaa, että lapsia toivovat vain edesvastuuttomat hullut.
Yöllä opin, että kuolleet kulkivat laitoksella. En muista, näinkö haamuvauvan jo ensimmäisenä yönä, mutta todennäköisesti toisena ainakin. Kun aloin imettää, tunsin, miten vastasyntyneen itiö, ties kuinka monta vuotta vanha, alkoi kiivetä pitkin rakennuksen ulkoseinää kohti kuudennen kerroksen ikkunaa. Se ei ollut koskaan päässyt sisäpuolelle ja sille oli kasvanut torahampaat, joilla se ei tehnyt mitään, sillä se saattoi vain katsella sisään ikkunasta. Tajusin, että se oli jonkinlainen todellisen vauvan replika tai merkki, joka ilmoitti elämän ja kuoleman rajapaikan, ja sinänsä oli siis vaaraton. Sen nähtyäni en kuitenkaan ihmettele, miksi monet tahtovat kotiin mahdollisimman pian, takaisin tutumpaan arkeen ja omiin huoneisiin. Aamun valjetessa se putosi maahan ja liukeni valoon kuin usva.
Päätin aina, että kertoisin neuvolassa siitä pakahduttavan ristiriitaisesta tunteesta, ilosta ja onnesta ja lähes sietämättömästä pelosta ja väsymyksestä, jotka lietsovat kauhua ja hysteriaa ja pahimmmilaan johtavat välinpitämättömyyteen. Mutta koskaan en voinut kenellekään. Ehkä minua häiritsi puhe synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, sillä en tuntenut olevani masentunut, päinvastoin. Itsemurha-ajatukset eivät koskaan ole olleet kauempana kuin pelätessäni ihmiskunnan kohtalon puolesta. Mutta tunsin, etten ollut aiemmin tiennyt elämän tosiasioita yhtä selkeästi ja että se tieto asetti sietokykyni äärimmilleen.
2
Kun tyttäreni oli noin kuukauden, aloin eläytyä ja muistaa.
Ensin muistin, miten hermostuessani makasin selälläni ja kummalliset ulokkeet alkoivat heilua edessäni. Ne heiluivat yhä nopeammin ja uhkaavammin ja huusin epämukavuudesta ja ärtymyksestä, kunnes joku nappasi ne kiinni ja siirsi syrjään. Oli raivostuttavaa, että ne ilmestyivät siihen minua häiritsemään juuri silloin, kun oli muutenkin paha olla. Kurjinta oli, että jos kukaan ei ottanut niitä kiinni ajoissa, ne ehtivät tehdä hyökkäyksiä päähäni ja kasvoihini. Tunsin joutuvani vainotuksi.
Sitten muistin, kun löysin käteni. Niissä oli silloin sormien välissä harmaata, tahmeaa ainetta, jota oli kiinnostavaa tutkia ja jonka alkuperästä ei ollut aavistusta.
Eräänä päivänä oivalsin, että minun pitäisi kyetä istumaan, seisomaan ja kävelemään, koska kylässä käyvät tädit kyselivät sellaisesta ahkerasti. En kuitenkaan tajunnut, miten onnistuisin. Vaikka kuinka yritin, sain vain pääni nousemaan, ja sama toistui seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Tarkkailin ihmisiä ja painoin mieleeni heidän liikkeitään, jotta niistä olisi minulle apua yrityksissäni. Päätin, että muistaisin ikuisesti päivän, jolloin oppisin nuo käsittämättömät taidot, sillä ne olisivat varmasti merkittävimmät saavutukseni ja aiheuttaisivat suuria muutoksia elämääni.
Sitä ennen oli hauska oppia kierimään.
Kuuden vanhana menin esikouluun, jonka äiti oli valinnut. Se kesti puoli päivää ja sinne pääsi bussilla ja raitiovaunulla. Koska vanhemmat olivat koko päivän töissä, äiti hankki minulle aamupäiväksi hoitopaikan rouva Pulkkiselta Kuusitieltä.
Rouva Pulkkisella oli kaksi poikaa, joista vanhempi, Antti, oli kaksivuotias ja Aki muutaman kuukauden. Hänellä oli myös toinen minun ikäiseni hoitolapsi, jonka nimi oli Jussi.
Pulkkisilla oli mielestäni aina enemmän tai vähemmän sekaista, enkä ymmärtänyt miksi. Rouva Pulkkisella oli punaiset hiukset, ja hänen ympärillään oli tuoksu, jonka myöhemmin opin yhdistämään hennaan. Hän tykkäsi kuunnella radiosta Aamun peiliä, jonka ainoa kiinnostava kohta mielestäni oli tunnusmusiikki.
Rouva Pulkkisella oli usein päänsärkyä. Antti ja Aki olivat liian pieniä leikkiäkseen Jussin ja minun kanssa, ja rouva kertoi, että Antilla oli astma. Astmakohtaukset tulivat usein aamuöisin, niin ettei rouva voinut nukkua kunnolla. Päällepäin Antista ei huomannut mitään muuta kuin että hänen silmänsä punottivat joskus. Minusta olisi ollut jännää nähdä oikein kunnollinen astmakohtaus, mutta niitä ei tullut päivisin, ja rouva sanoi, että parempi niin.
Rouva Pulkkisen päänsärystä olin sitä mieltä, että ne johtuivat hänen verhoistaan. Samanlaisia verhoja oli sinisinä, keltaisina ja punaisina melkein joka toisessa Kuusitien ikkunassa, mutta sellaiset punaiset kuin rouvalla olivat mielestäni pahimmat. Niissä oli valkoisella pohjalla suuri, paksu ja punainen sahalaitakuvio, ja se oli ihan kuin kova päänsärky piirrettynä Aku Ankka -lehdessä. Rouvaa nauratti, kun kerroin hänelle siitä.
Joka päivä rouva lähetti Jussin ja minut ulos pihalle leikkimään. Emme tunteneet kelloa, joten meidät komennettiin kysymään aikaa ohikulkijoilta. Siinä näki, kuka oli kiltti ja kuka ei, sillä tuhmat aikuiset eivät kertoneet aikaa.
Kun tulimme takaisin ylös, ruoka oli valmiina. Se oli yleensä samanlaista kuin kotona, perunaa ja kastiketta ja maitoa ja leipää. Sitten minun piti valmistautua kouluun. Noin kaksikymmentä minuuttia ennen lähtöä vatsa meni aina löysälle niin että rouva joutui hoputtamaan minua. Luulin sen menevän ohi päivien myötä, mutta niin ei käynyt. Opin, etten istunut vessassa niin kauan kuin olisi tehnyt mieli, sillä muuten en olisi koskaan ehtinyt kouluun.
Toisinaan näin myös Akin kakkavaippoja. Ne olivat ihan vihreitä, ja kerroin kavereille esikoulussa, että pikkuvauvojen kakka on vihreää. He eivät uskoneet minua, vaan väittivät, että se oli keltaista kuin sinappi. Väitin vastaan.
Sitten yhtenä aamuna, kun menin hoitopaikkaan, siellä oli tavallista hiljaisempaa. Kysyin, missä Aki oli. Rouva sanoi, että sairaalassa. Kysyin, milloin hän tulee takaisin, ja rouva sanoi, ettei ehkä koskaan.
Mietin asiaa kovasti, sillä en ollut koskaan kuullut, että joku pikkuvauva muuttaisi loppuiäkseen sairaalaan. Voisiko Aki asua sairaalassa vaikka 80-vuotiaaksi? Jussi sanoi, etten saisi kysyä rouvalta enempää, ja noudatin hänen neuvoaan, vaikka en ymmärtänyt miksi.
Aamupäivällä rouva puhui kauan puhelimessa, kuinka neuvolassa oli sanottu, että äidinmaitokakka voi olla minkä väristä vain. Minä kysyin illalla kotona sairaala-asiasta, mutta en saanut ymmärrettävää vastausta.
sivu 1/4
jatkuu...
|
