Iiris Mäntylä
Tuijan nimi
3
Jos olisin saanut päättää yksin, en olisi valinnut tytölleni vanhanaikaista, suorastaan yhdentekevältä kuulostavaa nimeä. Keskustelin usein mieheni kanssa sopivasta nimestä.
"Mikä siitä nyt oikein tulee", aloitin yhtenä iltana, kun vauva näytti nukahtaneen kevyeen, katkonaiseen yöuneensa ja lepäsimme vuoteella sen molemmin puolin. "Ristiäiset pitäisi jo tilata."
"Eikö se ole jo sovittu?" mies kuiskasi. "Mä hain tänään ne kaavakkeet virastosta ja melkein täytinkin ne."
"Onko se sitten se Tuija? Se on vaan niin kovin tavallinen nimi meidän ikäluokalle. Nykyiset muotinimet on ihan erilaisia."
"Se on ihan hyvä nimi", mies sanoi. "Mä en kannata muotinimiä."
"Mun luokalla oli koulussa kolme Tuijaa", sanoin ääneen. Tällä kerralla en viitsinyt mainita Tuijaa ja Tiinaa, jotka olivat olleet toistensa parhaat ystävät lapsuuteni nukkemaailmassa ja sattumalta myös mieheni kahden entisen tyttöystävän nimet. "Ja yliopistossa ainakin yksi opiskelutoveri. Ihan mukavia ihmisiä ne oli kaikki, mutta ei mun kaikkein läheisimpiä ystäviä."
"Mitä nimeä sä sitten ajattelet?"
"Sä et kyllä taida tykätä"; varoitin aluksi. "Mutta mä ajattelin, että Imatra, niin kuin Imatran koski. Afrikassa on Viktoria-putous ja Viktoria on naisen nimi. Yhtä hyvin tyttö voisi olla Imatra. Siitä tulisi nainen kuin kuohuva vesi. Tai Kimmel, niin kuin hanki, joka kimmeltää talvella pakkasessa."
"Tai sitten tytön nimi voisi olla Matti", mies jatkoi. "Se olisi hyvin erikoista. Matti Josefiina."
Kolme päivää ennen ristiäisiä oli pakko saada varmuus mieltäni askarruttavaan pulmaan. Vesirokon jälkeen vauvan uloste oli muuttunut hernekeiton näköiseksi, ja kaksi kertaa olin kysynyt neuvolasta, oliko se normaalia. Kerran olin vienyt käytetyn vaipan terveydenhoitajalle katsottavaksi. Hän oli kertonut, että vihreys johtui lapsen suolistokaasuista ja että hän oli nähnyt sellaista muillakin vauvoilla. Rintalapsen uloste saattoi olla millaista vain, keltaisesta vihreään ja ryynimäisestä juoksevaan, ja se saattoi tulla vaikka kymmenen kertaa päivässä. Mieheni rauhoitteli minua sanomalla, että neuvolan terveydenhoitaja tiesi mistä puhui.
Sitten kakkaan ilmestyi verta, muutama kirkas, ohut, punainen juova tai täplä vetisenvihreään pomahdukseen. Sitä jatkui päivästä toiseen, kunnes hermoni eivät kestäneet, vaan vein lapsen lastenlääkärille. Vauva sai ripuliin maitohappobakteerivalmistetta, jota sekoitettiin teelusikalliseen vettä. Muuten imetin melkein yötäpäivää, jotta tyttö ei olisi itkenyt eikä kuivunut.
Päivää ennen ristiäisiä soitin lääkärille ja kysyin, milloin maitohappobakteerit alkavat vaikuttaa. Saimme toista lääkettä, jonka mieheni kävi heti noutamassa sillä aikaa kun olin kotona ja imetin.
Kauan, kauan aiemmin, elämässä ennen esikoisen syntymää, olin joskus kuvitellut, miten järjestäisin ensimmäisen lapseni kastejuhlan. Suunnittelisin ja hankkisin tarjoilut, koristelut ja omat ja vauvan vaatteet. Pastori Vanamon rapusalaatin tekisin itse, täytekakun ja kahvileivät ostaisin keskustan parhaista liikkeistä. Juhlan kunniaksi tarjoaisin kuohuviiniä ja olohuoneen somistaisin vaaleanpunaisilla ruusuilla. Siitä tulisi kaunis elämänilon ylistys, ja näyttäisin vieraille, mihin pystyn. Todellisuudessa sairastelujen vuoksi aikaa jäi kuitenkin vain välttämättömään, ja salaatin jouduin tilaamaan valmiina lähikaupasta. Siihen nähden oli ehkä parempi, että vieraita tuli vähemmän kuin oli kutsuttu: anoppi oli kotona vatsataudissa, ja mieheni isän äidin kuoleman vuoksi mieheni sisarukset perheineen viettivät viikonlopun hautajaisissa Kajaanissa.
Ennen papin ja vieraiden saapumista ehdin pukeutua kohtuullisen siistiin sinikukalliseen paitapuseroon ja tummanruskeaan liivihameeseen, joita olin aiemmin käyttänyt työasuna. Olin haaveillut uudesta leningistä juhlaa varten, mutta sen ostoon ei ollut ollut aikaa. Kellon lähestyessä määrähetkeä imetin kolmatta varttia. Pappi sopi kastetoimituksen kulusta muiden kanssa ja sukulaisnaiset kattoivat pöytää. Toivevirren 493 olin kertonut aiemmin puhelimessa syöttäessäni. Se oli ollut jonkinmoinen akrobatiasuoritus, sillä käsivarteni tuntuivat vieläkin liian pitkiltä ja laihoilta imeväisen kokoon ja pienten rintojeni sijaintiin suhteutettuina. Lopulta mieheni ilmoitti, että kaikki oli valmista, joten napitin vaatteeni ja puin tytölle kummitädiltä lainaamamme kastemekon.
Puolitoista vuotta aiemmin pastori Vanamo oli kastanut naapurin Wenlan, ja tuolta ajalta muistin hänet iloisena seuramiehenä. Hän oli kuitenkin muuttunut, niin että hänen hiuksensa hapsottivat ja silmät olivat harmaat väsymyksestä. Jos olisin lääkäri, olisin määrännyt hänelle oitis lomaa, vaikka en tietysti itsekään ollut hehkeimmilläni. Koska pastori ei muistanut meitä kahden vuoden takaa, hän kirjoitti kastetodistukseen lapsen vanhemmiksi tämän puheliaat kummit ja päinvastoin. En halunnut nolata häntä, mutta virhe oli pakko korjauttaa. Olin liian uupunut lohduttaakseni, joten hain keittiöstä Helenan, myötätuntoisen ystäväni.
"Mulla ei ole lapsia enkä ole naimisissa", pastori sanoi. Hän istui sohvalla kahvikuppi kädessään ja tuijotti vastapäistä seinää.
Olin jo päätellyt hänen perhesuhteensa siitä, miten hyvin hän näytti ymmärtävän tilanteemme.
"Tää on mun viikon viimeinen käynti", hän jatkoi. "Nyt ei oo kiire mihinkään."
"Varmasti väsyttää", sanoin.
"Olen alkanut miettiä... musta tuntuu että mä en toivo perhettä. Mä olin aikoinaan useampana kesänä rippileireillä nuorten kanssa, ja äskettäin yksi niistä tutuista ihmisistä kuoli. Siitä on vuosia, kun se pääsi ripille, mutta me pidettiin yhteyttä, ja nyt mä olin sen hautajaisissa. Mitä tää koko elämä on ja miksi tällasta tapahtuu, sitä mä olen kelannut."
Ajattelin, että sellaiseen maailmaan Jumala meidät laittoi ja häntä olet halunnut palvella. Täällä meidän ei kuulu tietää mitään syistä. Pidin kuitenkin parhaana olla hiljaa. Helena näytti olevan pahoillaan ja sanoi: "Teillä oli nätti laulu."
"Rapusalaattia saa syödä niin paljon kuin tahtoo", möläytin.
"Niin, se sopi tilaisuuteen", pappi myönteli. "Oletteko kuunnelleet Nirvanaa? Mä olen ihan viime aikoina alkanut kuunnella nuorisomusiikkia."
Mieheni kulki ohi ja hymyili: "Nirvanaa ei ole, mutta mulla olisi muutama Sid Viciousin laulu kasetilla. Nehän jo melkein klassikkoja."
"Joo!" Helena innostui. "Se I did it my way on upee."
Keittiössä Tuija Päivikki aloitteli nälkäitkua. Hän ei huolinut vastiketta, joten vein hänet makuuhuoneeseen välipalalle. Iloitsin, koska hänet oli otettu Kristuksen seurakuntaan, enkä enää pelännyt, että paholainen sieppaisi hänet alas ikuiseen pimeyteen, jos hänelle tapahtuisi jotain.
Palatessamme isä tuli vastaan käytävällä ja kuiskasi hämmentyneenä: "Eikö tuo pappi osaa lähteä? Se on syönyt jo kolme lautasellista rapusalaattia!"
Minua alkoi naurattaa, ja Tuija hymyili. Olohuoneessa soi laulu, joka oli tullut taksin radiosta matkallamme synnytyslaitokselle.
sivu 2/4
jatkuu...
|
