Iiris Mäntylä
Tuijan nimi
4
Maaliskuussa tuli helpompaa. Kuten olin ennakoinut, Tuijan terveys vahvistui sen jälkeen, kun hän oli päässyt seurakunnan suojeluun. Suuri, mustapukuinen hoitaja, joka oli asunut eteisessä joulukuun lopusta asti ja näyttäytynyt usein muutama päivä ennen uutta sairautta, tuntui olevan muuttamassa, eikä vanha, ruskea laukkumme enää pudonnut vaatehuoneen hyllyltä joka kerta käydessäni tytön kanssa ulkona.
Vieläkään Tuija ei huolinut pullomaitoa, mutta kirjan sivujen hidas kääntäminen ei enää häirinnyt hänen ruokailuaan eikä nukkumistaan. Tunsin saavani enemmän vapautta, koska pystyin lukemaan muiden ajatuksia. Sänky, jolla syötin Tuijaa, oli ikkunan edessä, ja välillä nostin katseeni ylös kirjasta varhaiskevään kuultavanharmaalle taivaalle. Paljaat puunoksat risteilivät kuin umpikujiin päättyvät tummat tiet, mutta kaukana niiden yläpuolella pilvet antoivat auringosta lupauksen, johon lumen alta paljastunut märkä ruoho uskoi unisessa vihreydessään. Silti alhaalla laaksossa, takanamme, kylät ovat muuttuneet kylmiksi ja vieraiksi. Menneisyys on loitonnut enkä tahdo ajatella sitä, tulevaisuutta en pysty kuvittelemaan. On vain lapsi ja minä. Kuljemme väsyksiin kohti tuntematonta, vuoren rinteet ovat lumiset ja jäiset, mutta vain vauva on tärkeä... Näitä unia en ymmärtänyt. Vieraassa todellisuudessa, oudon puun alla syötin pienoista ja pidättelin kyyneleitä, joita en voinut selittää. Kun Tuija lopetti ruokailun, hän nosti katseensa rinnasta. Kerran hän oli nähnyt minun itkevän syötön jälkeen. Hän oli näyttänyt hämmästyneeltä ja alkanut kyynelehtiä kuin myötätunnosta. Ei ollut mitään syytä opettaa lasta järjettömille tavoille. Hän oli peili, joka toisti ilmeeni, joten minun oli opeteltava hymy.
Päivä toisensa jälkeen viikot etenivät. Salaisten itkujen jälkeen mietin usein, oliko tämä pahamaineista synnytyksenjälkeistä masennusta ja tarvitsinko apua. Nyt oli ensimmäinen tilaisuus opiskeluvuosien jälkeen ihmetellä maailmaa, ajatella elämää ja tunnustella ajan tuoksuja eri sävyineen. Maailman uutisista ja tapahtumista sekä omista tunteista ja muistoista säilöin aineistoa pohdinnoille, joista en halunnut puhua. En uskonut, että kukaan olisi voinut auttaa, sillä pohjimmiltani koin tilanteen harvinaiseksi selväjärkisyydeksi tässä maailmassa.
Lapsista kertovat valveunet olivat esiintyneet tammikuusta asti. En tiennyt, mistä ne tulivat, mitkä olivat omakohtaisia muistoja ja mitkä ehkä vanhoja televisio-ohjelmia. Kaikki olivat eläviä ja voimakkaita, vahvempia kuin arki ympärilläni, minkä vuoksi ne vaikuttivat mielialaani paljon. Tässä on niistä yksi.
Tapahtumasta on reilusti yli kymmenen vuotta, sillä olin nuori yliopisto-opiskelija. Korkeakoulun työhuoneita ja luentosaleja sijaitsi ympäri kaupunkia, joten jouduin hakemaan yhtä tenttimerkintää vanhan kivitalon kellarista, entisestä työläiskorttelista.
Palatessani hiljaiselle sivukadulle oli jalkakäytävälle pysäköity vaaleansininen, ruosteinen Chevrolet ja sen vieressä seisoskeli kolme tai neljä miestä. Nahkatakkisella poninhäntämiehellä oli kädessään vauvan turvakaukalo ja hän nauroi. "Kattokaa millaset jalat!" hän huusi ja nosteli vauvan vääntyneitä sääriä. "Kattokaa miten hassun näkönen!"
Miehet tiivistyivät lapsen ympärille ihmettelemään, ja laiha ja totinen vanhempi mies sanoi: "Jos sillä on joku puutostauti."
Muut hiljenivät, ja poninhäntämiehen suu jäi auki.
"Siis se kun ei saa tarpeeksi sitä yhtä vitamiinia, mikä se on, riisitauti. Deevitamiinia."
"On se saanut paljon maitoa", tiesi poninhäntämies.
En halunnut kuulla enempää. Asia ei kuulunut minulle. En tiennyt mitään vauvoista enkä niiden hoidosta, olin vain nuori opiskelija ja luin lehtiä, joissa kotimainen neuvolajärjestelmä kuvattiin maailman parhaaksi. Oliko vauva synnytetty kotona, eikö hän ollut rekisterissä? Kävelin ohi niin nopeasti kuin pääsin, vaikka olisin tahtonut siepata lapsen lähimmälle terveysasemalle.
Huhtikuussa sain iltapäivisin kaksi tai kolme tuntia omaa aikaa vauvan päiväuniajan vakiintuessa. Ensin kävin suihkussa ja söin mahdollisimman paljon ja nopeasti, sillä hereillä lapsi itki syödessäni ja halusi minun kiinnittävän kaiken huomioni häneen. Sen jälkeen selasin päivän postin televisiota katsellessa. Kuukauden puolivälissä Krisse-täti soitti.
Olimme tavanneet edellisen kerran ristiäisissä, missä Krisse oli ollut suureksi avuksi. Näin hänet taas mielelläni, sillä vaikka vanhempani kävivät meillä kerran viikossa, tunsin oloni yksinäiseksi ja liian väsyneeksi lähtemään ulos. Tuija tarvitsi vielä rintaa joskus puolenkin tunnin välein pysyäkseen iloisena, ja kun hän ei saanut haluamaansa, hänen itkuhuutonsa voitti dramaattisuudessaan kaikki tuntemani ooppera-aariat.
Täti kuulosti puhelimessa oudolta. Hän sanoi haluavansa tulla meille oikeastaan vain etsimään isälle lainaamaansa vanhaa Harmony Sistersin äänitettä eikä siksi toisi tuliaisia. Sanoin, etten ollut kiinnostunut tuliaisista ja etten uskonut äänitteen löytyvän meiltä. Toivotin hänet tervetulleeksi.
Seuraavana aamupäivänä hän tuli sovittuun aikaan ja kysyi, missä Henkka säilytti äänitteitä. Avasin kaapin oven ja näytin aakkosiin järjestetyt kasettilaatikot, mutta Krisse huiskautti kättään ja sanoi etsivänsä levyä. Avasin levykaapin, ja selattuaan vanhaa lp-kokoelmaa hän nosti ulos levyn, joka hämmästyksekseni oli hänen etsimänsä. Sanoin, etten voinut käsittää, miten se oli joutunut meille, ja että jos tädillä olisi ollut sopiva pusero, olisin luullut hänen vetäneen sen hihasta.
"Se tapahtui siellä ristiäisissä", täti selitti. "Isäsi piti palauttaa se mulle, mutta se laitto sen samaan pinoon Henkan levyjen kanssa, ja Henkka laitto sen muiden mukana pois. Mä huomasin sen kyllä mutta unohdin sitten. Nyt mä haluan kuunnella tätä, kun mun soitin on rikki ja Pate haluaa lainata tätä."
Kerroin hänelle, miten vanha levysoitin toimii, mutta muuten olin mykistynyt. Sylissäni oli neljä kuukautta vanha tyttövauva, eikä tätini ollut häntä huomaavinaan. Tuija oli ymmällään, ja kun laulajattaret alkoivat sointuvan esityksensä, tytön suu vääntyi. Krisse selitti, ettei Pate uskonut levyä olevan olemassakaan. Hän oli jopa lyönyt siitä satasen vetoa. Tuija alkoi huutaa. Sanoin, että laulu kuulosti varmaan omituiselta pienestä, joka oli tottunut isänsä musiikkimakuun.
"Sillä on nälkä", Krisse diagnosoi. "Meneekö sillä päivässä miten paljon korviketta."
Kerroin nolona, ettei vauva vieläkään huolinut pulloa, mutta että oli kuukauden ajan maistellut soseita.
"Se on hyvä, ettei enää saa pelkkää litkua. Nukkuuko miten hyvin?"
Oli pakko myöntää, että lapsi herätteli vielä pari kertaa yössä - todellisuudessa useammin, mutta sitä en kehdannut sanoa.
"Nyt taitaa olla soseen paikka", täti sanoi. "Kun se tottuu kiinteään ruokaan, se nukkuu paremmin. Anna sille paljon sosetta. Mun lapsenlapset söi tossa iässä koko purkillisen Pilttiä yhtä kyytiä ja nukku täydet yöt."
Epämääräinen, hämmentynyt ärtymys oli tarttunut lapseen, joka huusi yhä kovempaa. Sanoin, että meidän pitäisi varmaan käydä makuuhuoneessa, ja Krisse vastasi: "Annetaan sitten sitä sosetta. Onko teillä valmiit soseet? Minä voin lämmittää."
Menin Tuijan kanssa sängylle, ja hän tarttui ahnaasti rintaan. Olin varma, että jos Krisse olisi yrittänyt seurustella hänen kanssaan, hän olisi ollut tyytyväinen vielä varttitunnin. Luultavasti hän myös pelkäsi Harmony Sistersin laulua. Minä puolestani pelkäsin syöttöhetkeä, sillä silloin Krissen olisi pakko huomata Tuijan huono ruokahalu. Hän huomaisi avuttomuuteni, vaikka olin viime neljän kuukauden ajan käyttänyt yöt ja päivät lapsenhoidon opettelemiseen. Yöt olin yrittänyt järjestää niin, että Henkka saisi mahdollisimman paljon lepoa päivätyötä varten, ja päivät olimme kahdestaan olosuhteiden pakosta. Olin lopen väsynyt ja samalla varma siitä, ettei kukaan voisi rakastaa tätä lasta enemmän kuin minä ja ettei kukaan tuntenut häntä sinä hetkenä minua paremmin. En jaksaisi kuulla kovin hyvin edes hyväntahtoisia neuvoja, sillä neljän kuukauden ajan olin antanut kaikkeni, enemmän kuin mihin olin koskaan kuvitellut pystyväni.
Makuuhuoneesta palatessamme keittiössä odotti lämmitetty purkillinen porkkanaperunasosetta. Krisse puki Tuijalle ruokalapun ja asetin hänet sitteriin. Lusikan lähestyessä Tuija nipisti suunsa tiukaksi viivaksi ja väisti niin hyvin kuin pystyi. Sitten hän nosti kätensä ylös ja huitoi lusikkaa niin kuin yrittäisi hätistää kärpästä. Tiesin, että hänen seuraava liikkeensä olisi tarttua lusikkapesään ja pusertaa sose pienten sormiensa välistä. Vedin lusikan pois ja sanoin, ettei tytöllä ollut nälkä.
"Aika hoikalta se silti näyttää", Krisse vastasi. "Tuon ikäiset lapset ovat kyllä yleensä vähän pyöreämpiä. Jos vain saisit sen syömään, se nukkuisi hyvin. Onko neuvolassa sanottu mitään?"
"Ei."
"Nukkuuko ulkona paljon?"
Tätä kysymystä olin odottanutkin, mutta päätin kertoa totuuden. Tuija ähisi ja kiemurteli sitterissä, joten avasin turvavyön ja nostin hänet syliini samalla kun sanoin, etten jaksanut nukuttaa häntä ulkona.
"Olisi hyvä, jos jaksaisit. Olisi hyvä ruokahalu ja sikeästi nukkuisi. Ei se myöhäistä ole nytkään", Krisse pakisi. "Menkää ulos kävelemään, niin siellä se nukkuu kuin tukki."
Muistelin kahta viimeistä neuvolamatkaa, jolloin Tuija oli parkunut koko kotimatkan, mutta olin hiljaa.
"Sinusta minä varmaan puhun nyt ehkä vähän liikaa", täti pohti. "Mutta minä käyn täällä niin harvoin ja olen kuitenkin niin monia lapsia elämässäni hoitanut, sinuakin pienenä. Se tulee niin kuin itsestään tämä juttu. Olethan sinä hyvin tästä selvinnyt, mutta siihen pitää kiinnittää huomiota, ettei tytön paino ala laskea ja kasvu hiipua. Kaikenpuoleinen kehitys on tärkeää, ja minä olen huomannut, että sä pidät tuota lasta ehkä vähän turhan paljon sylissä. Se on jo iso, ja kaikkein paras paikka on pehmeä peitto lattialla. Siinä se saa olla vatsallaan ja lihakset vahvistuu ja vähitellen se oppii liikkumaan."
En sanonut mitään, sillä tiesin tädin olevan oikeassa. Ne kaikki olivat asioita, joista tunsin syyllisyyttä. Samalla tunsin, että vauvan tahto oli omaani vahvempi ja että hän oli monessa asiassa eri mieltä hoito-oppaiden kanssa.
"Onkos anoppi käynyt miten usein?"
"Yhden kerran ristiäisten jälkeen."
"Siinä sen näkee", Krisse sohaisi. "Viides lapsenlapsi hänelle, siinä on jo neljä liikaa."
Minulla ei ollut aavistusta mistä hän puhui.
"Älkää enempää lapsia hankkiko, ne ovat köyhille isovanhemmille taakka", täti valisti. "Omille lapsilleni en ole voinut tätä sanoa, he kun ovat herkkiä. Mutta kun sinun anopillasi ja minulla on nyt molemmilla viisi lastenlasta, niin me ollaan keskenämme tästä puhuttu. Ne neljä olisi meidän mielestä saanut jäädä hankkimatta, se ensimmäinen kun on kuitenkin aina se rakkain."
Tuijotin häntä suu auki ja sanoin: "Anoppi on ollut monta kertaa kipeänä, ja sitten ne oli Vallun kanssa Islannissa. Ei nekään joka paikkaan ehdi. Eikä me olla lasta rahan tai lahjojen takia hankittu."
Krisse oli hiljaa, joten minun piti varmistaa, että olin kuullut oikein.
"Oletko jutellut mun anopin kanssa koska viimeksi?"
"Melkein joka viikko soitellaan, kun tullaan hyvin juttuun", Krisse selitti. "Se alko siitä kun leivottiin yhdessä pakkaseen ennen ristiäisiä."
"Ei anoppi ole koskaan sanonut, ettei se välitä Tuijasta", kelasin.
"Ei se tietysti ole ehtinyt, kun ei se ole ollut teidän kanssa puheissa. On aina ollut muuta puuhaa."
Tuntui niin kuin jokin valtava aalto lähtisi vyörymään kallion alla.
"Tajuutsä miten loukkaavaa toi on?" kysyin.
"Mikä niin?", Krisse kysyi ja katsoi meitä kirkkain silmin. "Minä kerron vain, mikä on totuus. Se on kaikki lapsen parhaaksi."
Yhtäkkiä selkäni ja vatsani tuntuivat jäykiltä kuin seiväs, ja jokin kasvoillani kuoli - ei enää teeskentelyä, ei naamioita, kaikki totuus kaikesta voitaisiin sanoa avoimesti.
"Musta tuntuu että mun pitäisi nyt pyytää sua lähtemään", sanoin äänellä, joka ei kuulostanut omalta. "Oletko varma että anoppi halusi sun kertovan tän mulle?"
"Ei se mikään salaisuus ole, sä itekkin huomaat sen, kun saat lapsenlapsia. Tyttö hyvä, et kai sä nyt suuttunut. Vähävarainen ihminen ei voi rakastaa tasapuolisesti, vaan sen täytyy aina valita."
"Miksi mä en suuttuisi? Mä en usko, että rakkaus riippuu rahasta. Vihaako anoppi yhtä omista pojistaan niin paljon, ettei halua siltä yhtäkään lapsenlasta? Vihaako kaikki vanhemmat muita lapsiaan paitsi sitä, joka tekee ensimmäisen lapsenlapsen? Mulla on mielessä miljoona kysymystä, enkä tiedä, missä järjestyksessä ne esitän ja osaatko vastata yhteenkään."
Krisse näytti hämmästyneeltä.
"Ja tiedätkö vielä mitä, kun nyt totta puhutaan", jatkoin yrittäen erottaa toisiinsa sekoittuvat tunteet ja ajatukset. "Kun mun isä sai tietää, että mä olin raskaana, se oli sen mielestä hirveä uutinen. Sen mielestä kenenkään ei pitäisi tehdä lapsia näin pahaan maailmaan, jossa kakaroita on muutenkin liikaa. Mä pidin isää hupsuna, mutta silti ne puheet sai mut silloin jo miettimään, että teettäisinkö abortin. Mä en teettänyt, koska mä olin toivonut lasta jo melkein kaksikymmentä vuotta. Nyt musta tuntuu että tein väärän ratkaisun. Isä oli oikeassa ja minä väärässä. Yleisen edun nimessä ja anopin ja sinun hyvinvointia ajatellen Tuija olisi pitänyt lähdettää."
"Mitä ihmettä!"
"Sitä saat miettiä. Ehkä mä olen ihan yhtä paljon ihminen kun sun omatkin lapset. Ehkä mulla on tunteet. Vaikka vaikeahan sitä on uskoa."
Sitten käskin Krisseä viemään levynsä Paten luo ja perimään vedonlyöntipalkkionsa.
Tädin lähdettyä yritin järjestää kaaosta. Vauva oli muuttunut hämmentyneeksi ja itkuiseksi, häntä piti rauhoittaa päiväunia varten. Kerroin hänelle, että Krisse-täti oli ollut omituinen eikä lainkaan oma itsensä ja että kutsuisin hänet kylään, kun hän olisi parantunut. Sanoin itsekin olevani kovin väsynyt mutta että rakastin silti Tuijaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja että varmasti Krisse ja Siiri-mummukin rakastivat Tuijaa kaikesta huolimatta ja että perjantaina Vilma-mummu ja vaari tulisivat Tuijaa katsomaan kuten aina joka perjantai. Sitten väänsin käyntiin soittorasian, joka soitti kehtolaulua hitaan valssin tahtiin, ja tanssitin tyttöä sylissäni, kunnes jaksoin taas hymyillä hänelle ja hän minulle. Ennen kuin tarjosin hänelle jäähtynyttä sosetta annoin hänelle tilkan rintamaitoa. Syötyään muutaman teelusikallisen sosetta hän nukahti sängylle viereeni.
Lapsen nukkuessa ajattelin, että oli sentään kevät, ja kesä oli tulossa: luonto oli täynnä toivoa, aavistusta jostain hyvästä ja ihanasta. Koetin ajatella järkevästi ja soitin äidille.
"Sun sisko kävi tänään meillä ja mun on pakko kysyä. Onko teillä ollut jotain riitaa, vai minkä vuoksi se tahtoo nokittaa mua?"
"Ei, miten niin?"
Yhtäkkiä huomasin, etten osannut selittää. Minun täytyi miettiä sanani ja puhua hitaammin. Toistin äidille keskustelumme niin hyvin kuin pystyin ja kysyin, toivoivatko kaikki isovanhemmat enintään yhtä lastenlasta. Kuulin äidin ähisevän langan toisessa päässä, kun hän muotoili vastausta. Lopulta hän sanoi: "Voi voi kun ei me olla tyttöjen kanssa siitä paljonkaan puhuttu. Kyllähän ne lapsenlapsistaan kertoo, mutta ei sillä tavalla. Ei kai ne yleensä sitä kehtaa sanoa."
"Sitähän minäkin", huokaisin. "Ymmärränhän mä sen, ettei kaikkia voi rakastaa samalla tavalla ja yhtä paljon, mutta onko se pakko tulla sen turhan lapsen äidille sanomaan."
"Mutta ettehän te vauvaa ole anopin tai Krissen takia hankkineet", äiti järkeili. "Tärkeintä on, että sillä on lähellä turvalliset vanhemmat."
"Mutta mä olen aina halunnut ison suvun, joka välittää toisistaan."
"Onko sellasta missään? Kun ihmisiä kuuntelee, niin suku yleensä on pahin. Ja kyllähän sä Krissen tunnet. Ajattele, miten paljon hyötyä siitä on sulle myöhemmin, kun tarttet lapsenhoitajaa ja me ei jostain syystä päästä eikä anoppikaan. Älä ainakaan polta siltoja."
"Mä ajoin sen ulos."
Äiti oli hiljaa hetken ennen kuin sanoi: "No, ehkä se ajattelee asiaa ja ymmärtää sun näkökannan. Se kai mun pitäisi sulle kertoa, että sillä on ollut vaihdevuosivaivoihin vähän sopimaton lääkitys eikä se ole senkään takia voinut ihan hyvin."
Tietysti oli ollut väärin suin päin uskoa Krissen puheita anopista, vaikka Henkka oli tuntunut aavistavan jotain sen suuntaista huomauttaessaan jo kauan aiemmin, että Siiri voisi käydä useammin meillä. Itse en ollut ajatellut asiaa ennen kuin nyt. Mitä enemmän pohdin tätini sanoja, sitä ymmärrettävämmäksi kaikki muuttui, mutta se ei mielestäni tehnyt asiasta moraalisesti hyväksyttävämpää. Monta vuotta aiemmin mummi oli iskostanut ajatuksiini, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, eikä mieleeni ollut aiemmin juolahtanut, että joku voisi tosissaan kyseenalaistaa totuutena pitämäni asian. Puhujahan samalla kyseenalaistaisi omankin arvonsa.
Myös biologisesta ja geneettisestä näkökulmasta asia oli vaikea ymmärtää. Suuri määrä tervettä jälkikasvua kertoi elinvoimaisesta perimästä, josta olisi mielestäni pitänyt olla ennemmin iloinen ja ylpeä kuin harmissaan. Olin pettynyt myös ihmistuntemukseeni: olin pitänyt tätiä lapsirakkaana, koska hän oli ammatiltaan lastenhoitaja, mutta ilmeisesti olin erehtynyt. Yksinkertaisessa ajatusmaailmassani kaikki hyvät ihmiset pitivät lapsista, ja tästä premissistä seurasi, ettei tätini mielestäni enää ollut hyvä. Sekavat ajatukset saivat minut tolaltani, ja aloin nähdä niiden yhteyden erääseen toiseen, pelottavampaan asiaan.
Minut oli tavoittanut pimeys, johon en taaskaan ollut uskonut.
Pahanilmanlintu. Kun se kertoo tulevaisuudestani, teen lähes aina saman virheen: en tahdo uskoa sen puhetta. Kun se kertoo muiden tulevaisuudesta, se näyttää kuvia ja unia.
Viidennellä kuulla se oli jutellut aamun ruuhkabussissa naapurini äänellä. Ääni oli kertonut minun odottavan tyttöä, koska en ollut poikalapsen arvoinen. Kiihkeä halu osoittaa seurauksen syy vääräksi oli saanut minut toivomaan poikaa loppuraskauden ajan.
Kuudennella kuulla sama ääni oli sanonut: "Ei sen anoppi siitä lapsesta välitä, koska se on sille jo viides."
Muistin ihmetelleeni noita ajatuksia. Se, että olin arvoton poikalapsen äidiksi oli surullista, mutta silloin ajatus siitä, että isovanhemmat järjestävät lapsenlapset tärkeysjärjestykseen syntymäaikojen perusteella, oli kuulostanut mahdottomalta. Olin uskonut, että se ei voi pitää paikkaansa.
Yllättäen pimeys kurottuu meitä kohti arvaamattomilta suunnilta: se imaisee aukon todellisuuden pintaan ja katsoo sisään, ja sen silmä on kummallinen. En kerta kaikkiaan voinut käsittää, miten se oli saanut puolelleen tätini, vaikka minun olisi pitänyt jo oppia, että tässä elämässä kaikki on mahdollista.
Mutta miten voisin tämän jälkeen antaa itselleni anteeksi, että olin aiheuttanut lapsen syntymän?
Sinä kahtena hiljaisena tuntina, Tuijan nukkuessa, aloin kuulla nääntyvien lasten huutavan äitiään, sillä siinä todellisuudessa, joka on tämän unen takana, ei ole aikaa eikä paikkaa. Menneisyys ja nykyisyys ovat yhtä, lapsi on sama kaikkialla, ja jokainen on lapsi.
Itkin kunnes luulin pakahtuvani, itkin typeryyttäni, katumusta ja korvissa soivia ääniä. Sitten muistin, että päiväuniaika oli viisainta käyttää syömiseen, peseytymiseen ja rauhoittumiseen.
Tuijan herättyä otin hänet rinnalleni. Huoneen nurkista huokui kylmää kosteutta ja seiniin kertyi huurretta, kun niiden lävitse käveli hukkuneiden lasten toisintoja, paleltunein kasvoin, silmät avonaisina tuijottaen. Ne näyttivät eri-ikäisiltä, eri vuosilta, erilaisissa vettä tippuvissa suojapuvuissa ja villavaatteissa, ja ne kerääntyivät sänkymme ympärille seisomaan. Sitten Auringonkukan päiväkodin lumen peittämä pihamaa petti kuin keväinen jää. Makuuhuoneen lapset seisoivat avannon reunalla ja katselivat pitkätukkaista nuorta naista, joka kellui yöpaidassaan sikiöasennossa jäätävässä vedessä.
Kun Tuija lopetti imemisen, ajattelin, mistä kaikesta häntä olisi varoitettava.
sivu 3/4
jatkuu...
|
