Jukka Naaranlahti on 23-vuotias turkulaistunut runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyy kevään korvilla Savukeidas-kustantamosta. Naaranlahden heittäytyminen runoilijaksi ei ollut päätös. Hän kuvaa runojen tekemistä pikemminkin luontevana tapana ilmaista itseään.
- Olen kirjoittanut pieniä sanoja yläasteajoista lähtien. Määrätietoisesti olen kirjoittanut suunnilleen vuoden verran. Hyvänä porkkanana toimi se, että kustannussopimusta tehtäessä minulla ei juuri ollut materiaalia tulevaa kokoelmaani varten, Naaranlahti sanoo.
Runon syntyprosessista Naaranlahti ei kerro juuri mitään, sillä siinä ei hänen mukaansa ole mitään mielenkiintoista. - Enemmän se vaatii istumalihaksia kuin luovuutta.
Naaranlahti kertoo kokoelmassaan olevan muutamia toistuvia motiiveja. Yksi niistä on kuolema. - Runossa kuolema on eri asia kuin todellisuudessa. Se on absoluuttinen pysähtymisen tila, eräänlaista irtipääsemistä, ei siis välttämättä elämästä.
Tematiikkaa tärkeämpänä Naaranlahti pitää tapaa ilmaista ja käyttää kieltä ajattelun välineenä. Se, millaisten kuvakkeiden kautta runon rakentaa, määrittää runoa aiheita enemmän. - Tärkein painoarvo on mielestäni runon puhujan ja ympäristön välisellä dialektiikalla.
Onko Naaranlahdella viestiä yhteiskunnalle?
- En harrasta propagandaa, sillä aikasidonnaisuutensa vuoksi se harvoin toimii. Runous ei ole tähän tarkoitukseen paras väline. Runo on aina itsessään protesti, haaste tai kehotus ajatella toisin. Esteettisen viestin lisäksi rivien väliin voi toki sijoittaa piiloviestejä, jotka kenties löytyessään värittävät runoa, mutta ilman saarnaamista.
Nykyrunouden tilanne
- Enimmäkseen runot ovat hyvin korkeatasoisia ja niitä julkaistaan melko paljon. Huono puoli on tietenkin se, ettei uutta runoa juuri lueta. Osaltaan syynä voi olla vahva rocklyriikkaperinteemme, joka saavuttaa yleisön helpommin. 80-luvulla runous kehittyi aika vaikeaselkoiseen suuntaan, joka etäännytti lukijoita.
Naaranlahdella on selkeä käsitys hyvän runon aineksista. - Ideaali runo syntyy käyttämällä sellaisia lauseita, jotka lataavat jokaiseen sanaan maksimaalisen esteettisen arvon. Runous on sanataidetta eikä filosofiaa, sen tarkoituksena on vedota tunteisiin. Kielellisyyttä instrumenttina käyttäen runo jäsentää maailmaa uudella tavalla. Omaäänisyys sekä jonkin ajatuksen tarjoaminen ovat myös plussaa, listaa Naaranlahti. - Nämä ovat nyt siis täydellisen runon elementit, jotka harvoin ovat löydettävissä yhdestä runosta, Naaranlahti korostaa.
Myös se, että ihmiset haluavat nykyään kaiken helpolla, vaikuttaa Naaranlahden mukaan runonlukijoiden harvalukuisuuteen. - Valitaan mieluummin valmiiksi kuviteltua sen sijaan, että jouduttaisiin itse panostamaan.
Naaranlahti ei silti koe runouden olevan kuoleva taiteen ala, ainakaan vielä. Hän kyseenalaistaa myös ajatuksen, jonka mukaan runoudesta edes pitäisi tulla valtavirran juttu. - Tietysti on taloudelliset syyt. Valtavirtaan meneminen vaatisi kuitenkin liikaa kompromisseja, joista en pidä. Runouden popularisointi on vaarallinen kehityssuunta, joka syö alaa sisältä päin. Puheenomaisuus ja tajunnanvirtasysteemi eivät oikein iske, niillä ei ole runouden kanssa enää mitään tekemistä, Naaranlahti napauttaa.
Mielipiteet takaisin!
Tämän päivän kirjallisuuskritiikkiin Naaranlahti suhtautuu vähintäänkin kriittisesti. - Kritiikkien taso on suoraan sanottuna surkea. Kenties menneisyys pelottaa, mutta ympäripyöreys ei kuitenkaan palvele ketään.
Kritiikeissä käy Naaranlahden mielestä liian usein niin, että negatiivista palautetta pehmitetään positiivisella hyvittelyllä ja lopulta päädytään jonkinlaiseen kompromissiin, että "ihan hyvä kirja". Taitava lukija löytää sanoman kyllä rivien välistäkin, mutta Naaranlahti haikailee silti suorien mielipiteiden perään. - Yleisö ei ole niin mediakriittistä kuin luullaan. Painetulla sanalla on hyvin vankka asema, jota valitettavan harvoin kyseenalaistetaan. Pitäisi muistaa, että vaikka kriitikon onkin tiedettävä alasta jota arvostelee, on kritiikki kuitenkin aina vain yksittäinen, subjektiivinen mielipide.
