 |
 |
| 8.2.2010 | |
Teksti: Anneli Perkiö Kuvat: Robert Seger
Ensimmäinen näky: tyylikkäitä venäläisruovia ja uljaita upseereita ihan jopa epookkiin viittaavissa lavasteissa. Voin rauhoittua. Andriy Zholdak ei ole ainakaan riistänyt meiltä tätä illuusiota. Olen tullut katsomaan uutta teatteri-ilmaisua käyttävän kohuohjaajan tulkintaa Tolstoin Anna Kareninasta ja odotukset ovat lievästi sanottuna ristiriitaiset.
Niistä on kuitenkin luovuttava. Aluksi hieman vastentahtoisesti, mutta pian hyväksyen. Andriy Zholdakin Anna (Krista Kosonen) astuu lavalle lähes alastomana, symbolisesti riisuttuna kaikesta ylimääräisestä. Ja toisaalta asusteissa ja asennoissa, jotka julistavat provokatiivisesti hänen naiseuttaan. Näemme hänet sellaisena kuin Vronski (Markus Järvenpää) hänet heti näkee: avoimen seksuaalisena ja siksi vastustamattomana. Vronskin kevytrakkaus viattomaan seurapiirityttö Kittyyn saa mennä.
Niin tai eihän tässä esityksessä kukaan ole viaton. Andriy Zholdak paljastaa Tolstoin romaanihahmojen perimmäiset motiivit yksinkertaisesti siirtämällä heidät bilettämään rajuihin nyky-Venäjän kauniiden ja rikkaiden juhliin. 1800-luvun parempien piirien tapojen kaksinaismoraali ei tietenkään toimi enää, jos se todella toimi Tolstoin aikanakaan.
Taisteleva Anna Karenina
Energia on esityksen avainsana. Puhe pursuaa raivokkaasti, tunteet ovat kiihkeitä, vaivoin pidätetty väkivalta riistäytyy valloilleen. Liikkeet ovat tarkkoja jopa sarjakuvamaisella tavalla.
Krista Kosonen tekee rankan roolinsa sisäistynyttä voimaa hehkuen. Hänen Annansa on yhtä aikaa uhmakas avionrikkoja ja epätoivoinen äiti, satujen maaginen lumoojatar ja raadollisessa rakkaudessaan itseään viiltelevä intohimokimppu - ja joka kerta yhtä totta.
Vronskia ensi-illassa esittävä Markus Järvenpää on lähes yhtä vakuuttava. Hahmo on kuitenkin lähtökohtaisesti yksiulotteisempi. Hän on tyypillinen mies reaktioissaan ja siinä kylläkin mies paikallaan. Näyttelijät saavat venyä kolme- ja puolituntisessa näytelmässä myös fyysisille äärirajoilleen. Loppupuolen raastavissa välienselvittelyissään pääpari on jo aidosti väsynyt. Pelkkä rakkaudesta puhuminen näyttää sattuvan kuin avohaavaan koskeminen, kun sekä Anna ja Vronski yrittävät pitää kiinni omista minuuden rippeistään.
Muut roolit jäävät näiden kahden varjoon, vaikka esimerkiksi Elina Aalto Kittynä onkin hyvin perusteltu hahmo. Hän toimii mykkänä todistajana monissa Annan ja Vronskin kohtauksissa kuin muistuttamassa siitä yhteiskunnasta, joka tuomitsee näin pahoin seurapiirien käyttäytymissääntöjä rikkovan rakkauden. Myös Petri Rajala Annan kylmäkiskoisena aviomiehenä tekee tarkkaa työtä. Kareninin kunniallisuus ja periaatteellisuus edesauttavat vaimon tuhoutumista.
Anna Kareninan visuaaliset näyttämökuvat sen sijaan tukivat tarinankerrontaa elimellisesti, olivathan lavastus sekä ääni- ja valosuunnittelu myös osittain Andriy Zholdakin käsialaa. Tärkeänä elementtinä olivat suuret peilit, joita vasten Anna peilaa omaa olemassaoloaan, välillä sukeltaen jonkin maagisen rajan yli. Taianomainen on myös pimeä metsä, joka toimii milloin unien näyttämönä, milloin paikkana, jossa Anna ja Vronski voivat kohdata ilman sivistyksen kahleita. Pysyvä näyttämökuva oli palatsimainen rakennus, jonka lopunajan tunnelmaa korosti rajusti vuotava katto.
Viata cu un idiot -esityksestä tutut videokuvaajat ovat mukana myös Anna Kareninassa. Ensimmäisen puoliajan aikana videokuvan osuus oli tarinankerronnan osalta melko yhdentekevä, mutta toisella puoliajalla sillä oli jo todellinen funktio, kun lähikuvat paljastivat katsojille Annan ja Vronskin tunteiden vähittäisen muuttumisen. Rakkaus syttyi ja paloi kuin liekki, mutta sammui vähitellen, väistämättömän arjen puristuksessa.
|
Toisaalta olin lumoutunut Zholdakin marraskuussa Turun kaupunginteatterissa vierailleesta pakahduttavan kauniista ja samalla yltiö-mäisen väkivaltaisesta Viata cu un idiot -esityksestä, joten odotettavissa oli todennäköisesti aivan toisenlainen Anna Karenina kuin mitä tähän asti on missään nähty. Siltikään en olisi halunnut menettää omaa mielikuvaani tästä Tolstoin luomasta tietynlaisesta naisellisuuden ikonista, vaikka tiedostinkin kaikki siihen liittyvät epämääräiset konnotaatiot.
Väkivalta tässä näytelmässä ilmaistaan konkreettisesti pahoinpitelemällä eikä kohteliain sanankääntein. Se on vertauskuva sille naisia alistavalle kulttuurille, joka tuntuu olevan Andriy Zholdakin tähtäimessä. Tässä meillä on todellinen feministi. Hänen Anna Kareninansa ei suostu alistumaan hänelle asetettuihin rajoihin. Tolstoin teksti näyttää siitä johtuvan kärsimyksen ja tragedian, mutta Zholdakin Anna on nykyajan sankaritar suorastaan tarantinomaisessa vimmassaan ja energiassaan, joka ei vaimene edes loppukohtauksessa. Hän taistelee, vaikka on väistämättä tuomittu häviämään.
Vronskin roolissa vuorot-telee tulevissa esityksissä Stefan Karlsson, joka oli nytkin mukana esitystä ohjaavan "kapellimestarin" ominaisuudessa. Hahmo jäi hieman irralliseksi, vaikka funktiona taisikin olla katso-jan etäännyttäminen, kuten myös kertojien käyttäminen esityksen alkupuolella. Jälkimmäistä keinoa pidin jopa hieman ärsyttävänä ja ennen kaikkea turhana. Suomenkielinen ohjaaja olisi ehkä kuljettanut tarinaa toisella tavalla.
