ELISABETH JA KUOLEMANTANSSI
Kolmiodraama symboloi erään aikakauden loppua

Turun kaupunginteatterin suurpanostus, Michael Kunzen ja Sylvester Levayn Elisabeth-musikaali on vakuuttavaa työtä. Tarinana kaikille tuttu suosittujen 50-luvun Sissi-elokuvien prinsessasatu on saanut syvyyttä, kun Itävallan keisarinna Elisabethin elämän traagiset sävyt on nostettu valokeilaan. Kunzen käsikirjoituksessa Elisabethin kuolemankaipuu on johtoteema, joka kaikenkattavasti selittää jopa hänen elämänsä makaaberit piirteet äärimmäisine laihdutuskeinoineen. Kuolema (ja mielisairaus) kieltämättä koskettikin Elisabethia ja hänen onnetonta sukuaan monta kertaa läheltä, mikä tekee Kunzen näkemyksen oikeutetuksi ja sitoo tarinan tiukasti aikaansa, vaikka musikaalissa draamaa on tietenkin ollut pakko kärjistää. Elisabethin historiallinen konteksti näyttäytyy lähinnä groteskissa valossa, mikä sekin tuntuu perustellulta ratkaisulta - lähes kautta linjan. Ainoastaan ennen loppukohtausta nähty suora viittaus natsismin nousuun vaikutti tyylirikolta.

Katariina Lahden ohjauksessa Elisabethin tarina on nähty kuitenkin ennen kaikkea kolmidraamana Elisabethin, Frans Joosefin ja Kuoleman välillä. Tämä yhtälö pelaa Turun kaupunginteatterin esityksessä nimenomaan Mika Kujalan karisman ansiosta. Hänen Kuolemansa on juuri niin viettelevä ja kaunis, että Elisabethin viehtymys on täysin ymmärrettävää. Kujalan koko olemus lempeine valkoisine kasvoineen ja hänen maaginen äänensä yhdistettynä rajuun liikekieleen vangitsee katsojan mielenkiinnon usein kaiken muun kustannuksella.

Vaikka nähtävää ja kuultavaa kyllä riittäisi muutenkin: pelkästään esityksen visuaaliseen puoleen on satsattu ennennäkemättömällä tavalla. Upeat epookkipuvut ja kampaukset vaihtuvat lennossa ja kohtaukset seuraavat toisiaan suorastaan valon nopeudella, mikä ei onnistuisi, ellei lavastus puolestaan perustuisi suhteellisen yksinkertaisiin ratkaisuihin, muutamaan näyttävään symboliseen lavastuselementtiin, pyörönäyttämöön ja näyttämöä hallitsevaan peruselementtiin: siltaan, joka kuljettaa Kuolemaa taivaan ja maan välillä.

Elisabethin musiikki ei välttämättä ole erityisen omaperäistä, vaikkakin se koostuu useasta tyylistä aina räväkästä rock- ja kabareemeiningistä alkaen. Pääesiintyjillä on kuitenkin varsin mieliinpainuvat teemansa, jotka toistuessaan läpi esityksen luovat koherenssia - ja aitoa draaman kaarta, kun päähenkilöiden motiivit näyttäytyvät erilaisina eri elämänvaiheissa.

Elisabethin musiikki koskettaa tietysti myös siksi, että se esitetään sellaisella taidolla ja intensiteetillä kuin nyt tapahtuu. Thérèse Karlssonin hurmaavan kaunis, puhdas sopraanoääni värisyttää kuulijaa ja täyttää vaivattomasti kaikki vaatimukset, joita kuulijalla voi olla Elisabethin suhteen. Hän on myös ulkoisesti kuin luotu rooliinsa Elisabethina, jota pidettiin aikansa kauneimpana naisena. Yhtä lailla mitat täyttää Tomi Metsäketo Frans Joosefina, vaikkakaan rooli ei anna hänelle yhtä lailla mahdollisuuksia kuin kolmiodraaman kahdelle muulle osapuolelle.

Elisabeth on kolmiodraama myös toisellakin tavalla: se kertaa ikiaikaisen peruskuvion anopin ja miniän valtataistelusta, joka tällä kertaa vielä korostuu tiukan habsburgilaisen hovietiketin puristuksessa. Kirsi Tarvainen tekee täydellisen roolin keisarin äitinä ja Elisabethin tätinä, joka kohoaa suorastaan niskavuorelaisena hahmona Elisabethin ja Frans Joosefin avio-onnen esteeksi. Tarvaisen upean täyteläinen ääni ja kolkko olemus vakuuttaa kuulijan siitä, että tässä todella oli "hovin ainoa mies", kuten arkkiherttuatar Sophiesta aikanaan sanottiin.

Henrik Wikströmin johtama 17-henkinen orkesteri soitti niinkuin pitikin, ensemblekohtaukset pelasivat ja mm. Tomi Varho aikuisen prinssi Rudolfin lyhyessä roolissa säväytti mukavasti, kuten moni muukin Turun konservatorion ja ammattikorkeakoulun kasvatti, joita oli hankittu täydentämään kaupunginteatterin omaa väkeä.

Suomen kansallisoopperan solistikuntaan kuuluva Ilkka Hämäläinen tekee Elisabethin murhaajan, italialaisen anarkisti Luchenin roolin valtavalla energialla. Hän toimii samalla tapahtumien kertojana ja jonkinlaisena seremoniamestarina, jonka groteski kielenkäyttö suhteuttaa ajastaan jääneen Itävallan hovin tapahtumat ympäröivän maailman yhä vinhemmin kiihtyviin maailmanlopun tunnelmiin - mikä juuri Itävallan kruununprinssin murhan kautta johti ensimmäiseen maailmansotaan ja vanhan maailmanjärjestyksen loppumiseen suuressa osaa Eurooppaa. Näin Elisabethin tarina on samalla kokonaisen aikakauden lopun kuvaus - ei mikään vähäinen saavutus musikaaligenreen lukeutuvalta teokselta!

KALENTERI