 |
 |
| 6.9.2009 | |
Teksti: Anneli Perkiö Kuvat: Robert Seger
Turun kaupunginteatterin Sopukka aloittaa tämän syksyn kantaesityksellä, ja varsin onnistuneesti. Brittikirjailija Zinnie Harrisin palkittu nykynäytelmä Tuolla puolen taivaanrajan on kertomus, joka alkaa eristäytyneeltä saarelta keskeltä Etelä-Atlanttia. Koska tositapahtumat Tristan da Cunhan saarella, joiden varaan näytelmä perustuu, ovat helposti tarkistettavissa, kerrottakoon heti, että satoja vuosia saarellaan eristäytyneenä eläneet asukkaat evakuoitiin vuonna 1961 siellä tapahtuneen tulivuorenpurkauksen vuoksi.
Näyttämöä hallitsee vulkaaninen musta hiekka, jonka voi nähdä multanakin - elämän ylläpitäjänä. Sillä on suuri merkitys, siihen upotetaan kädet, kasvatetaan perunat, siinä kieriskelee Bill, saaren patriarkka. Hän aavistaa pahaa, samoin kuin katsoja kanssatietäjänä. Kuten parhaissa trillereissä yleensäkin, äänisuunnittelulla ja musiikilla on suuri merkitys. Oli se sitten kumpaa tahansa, sen sykkii kuin sydän, ja rummuttaa levottomuutta herättäen koko ensimmäisen puoliajan.
Elämä saarella on köyhää ja tapahtumat vähäisiä, joskin intensiteetiltään merkittävämpiä kuin ulkopuolinen voi käsittää. Pingviinin munan syönnillä tuntuu olevan jokin syvempi eksistentialistinen merkitys näytelmän pääparille Billille ja Millille (Jukka Soila ja Ulla Reinikainen), mutta sisarenpoika Francisin (Markus Järvenpää) mukanaan tuomalle muukalaiselle herra Hansenille (Stefan Karlsson) se on vain nopea ahne hotkaisu. Kylmä bisnesmies osaa silti lumota ulkopuolisen maailman houkutuksilla: Mill alkaa kaivata jotain enemmän, kuten Francis, jonka naivi edistysusko johtaa "erilaisina" pidettyjen saarelaisten hyväksikäyttöön. Vertauskohtia ei tarvitse valitettavasti etsiä kauaa, näin on aina toimittu ja tullaan vastakin toimimaan tässä maailmassa, jossa globaali talous on aina etsinyt parhaat tuotot sieltä mistä saa.
Toisen puoliajan tapahtumat alkavat täysin erilaisessa ympäristössä, kylmänkalseassa valaistuksessa ja tehtaassa, jonne Mill on nyt päässyt hienossa uniformussa vihdoin töihin... Tämä tehdas ei vain kilkkaa iloisesti, kuten herra Hansenin kertomuksissa. Tämän tehtaan äänet ovat vihamielisiä ja tehtävät ja käytännöt käsittämättömiä. Nykyajan urbaanin ympäristön viihtymättömyys iskee päin näköä kuin Jacques Tatin Monsieur Hulot'ia. Juuriltaan kiskotut miehet se lannistaa, mutta naiset ovat sittenkin vahvempaa tekoa, Mill ja nuori kapinallinen Rebecca (Outi Condit) alkavat toimia.
Arvoitus ei silti kokonaan ratkea: tuntuu kuin jotain olennaista olisi jäänyt huomaamatta, mikä jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Teemoja tässä näytelmässä on liikaakin - karsiminen ja keskittäminen olisi voinut tehdä hyvää monessakin kohdin. Loppua kohti esitystä vaivaa hienoinen kiireen tuntu. Varsin irrallisiksi heitoiksi jäävät nyt esimerkiksi keskushallinnon hämäräperäiset suunnitelmat saarelaisten varalle.
|
En usko tämän tiedon vähentävän kenenkään tuntemaa jännitystä, sillä tulivuorenpurkaus on vain pohjustus ja sysäys kohti näytelmän kiihkeitä tapah-tumia. Esityksen ohjannut Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Hilkka-Liisa Iivanainen osaa taitavasti pitää jännitettä yllä koko kaksi- ja puolituntisen esityksen ajan. Hän on työryhmineen onnistunut luomaan aivan omalakisen maailmansa, jonka outoon imuun katsoja uppoaa kakistelematta. Saarelaisilla on oma historiansa, joka on sitonut heidät yhteen. He eivät arvota asioita kuten "englantilaiset", ulkopuoliset.
Kun tähän lisää saarelaisten arkaaisen puhetavan, joka Juha Siltasen käännöksenä tukee ja vahvistaa enemmän tai vähemmän outoa tunnelmaa, voisi esitys toimia hyvin jopa kuunnelmanakin. Kuten kaupungin-teatterin viimevuotisessa Romeo ja Julia -käännöksessä, Siltasen teksti rullaa luontevana puheena.
