Teksti: Armi Korkeaniemi

EMMA PUIKKKONEN HALUAA TEHDÄ UUDEN DRAMATURGIAN TEATTERIA

Emma Puikkonen on nuori turkulainen teatterintekijä, joka ei aio heittää Aristoteleen runousoppia kokonaan romukoppaan, mutta joka haluaa tuoda sen rinnalle uutta kokeellista teatteri-ilmaisua. Perinteisessä teatterissa on totuttu näkemään tarina, jolla - kuten Aristoteles yli 2000 vuotta sitten opetti - on alku, keskikohta ja loppu. Emma haluaa tuoda katsojille juonilähtöisen esityksen sijasta välähdyksiä, tunnelmia, sanoja, joista katsoja itse rakentaa teoksen merkityksen.

Aina ei tarvita tarinaa

"Juonen oikeutuksena pidetään sitä, että maailma järjestyy meille joka tapauksessa tarinana, mutta mielestäni tämä ei päde kaikissa tilanteissa", Emma Puikkonen sanoo. "Ihmisen aistimat asiat kuten esimerkiksi tila, hahmo ja tunnelma muuttuvat tarinaksi vasta niistä kerrottaessa, ei niitä koettaessa", hän jatkaa. Hän kokee pysyvän vaatimuksen tarinasta suorastaan rajoittavaksi tai tylsistyttäväksi.

Perinteisestä poikkeaville teatteriesityksille on etsitty selkeää yhteistä nimeä. Puhutaan kokeellisesta teatterista, avantgardismista, uudesta dramaturgiasta. Emman mielestä ne ovat kaikki jossain määrin harhaanjohtavia, mikä johtuu siitä, että kysymyksessä ei ole mikään yhtenäinen joukko, vaan ennemminkin nippu tapoja, jotka eroavat perinteisestä. Kokeellinen teatteri on hänestä taas nimenä sellainen, jota helposti väistetään. Viime aikoina edellä mainituista nimistä on yleistynyt "uusi" dramaturgia -käsite, joka varustetaan yleensä lainausmerkeillä. Syystäkin, onhan tämän nimen alle kuuluvia piirteitä nähty esityksissä iät ajat. "Uusi dramaturgia ei sinänsä ole mitään uutta, sitä on esiintynyt marginaalisena jo kymmeniä vuosia", Emma toteaa. "Jo teatterin juurien voidaan ajatella olevan ei tarinassa vaan rituaalissa tai Schechnerin mukaan pelissä", hän jatkaa.

Ainoa sääntö on, ettei ole sääntöjä

Tyytykäämme siis paremman puutteessa "uuteen" ja "vanhaan" dramaturgiaan. Mikä sitten on niiden oleellisin ero? Emma luettelee: "Tarinan sijasta fragmentti, juonen asemesta kompositio, ristiriitoja korvaavat kontrasti tai variaatiot, henkilöhahmoja roolit tai ohikulkijat, toimintaa vastaavat teko tapahtuma tai sattuma. Vanhassa dramaturgiassa on tietyt säännöt, uuden ainoa sääntö on, ettei ole sääntöjä. Tärkeimpiä yhdistäviä piirteitä uuden dramaturgian esityksissä on, että se on juonilähtöisen esityksen vastakohta." Emma kertoo jaottelunsa perustuvan lähinnä JP Hotisen artikkeliin "Draaman analyysista ihmettelevään ja performatiiviseen lukemiseen - Pari skeemaa uudesta dramaturgiasta", joka on julkaistu Reitalan ja Heinosen toimittamassa Dramaturgioita-kirjassa.

"Juonen puuttuminen saattaa myös olla vaikein asia katsojan kannalta", Emma analysoi edelleen ja jatkaa. "Uudessa dramaturgiassa katsojan asema määritellään uudelleen, katsojalle annetaan vapaus tehdä tulkinta itse. Se kuuluu hänelle. Koska maailmassa kaikkea ei voi ymmärtää, miksi teatteriesityksen pitäisi aina olla tyhjentävä. Voi ja saa olla asioita, jotka jäävät mysteeriksi," Emma pohtii.

Kirjoittaminen lähtökohtana

Emma Puikkosen tie teatterin rikottuihin rakenteisiin kulki kirjoittamisen kautta. "Jo Taideakatemiassa teimme paljon esityksiä, joissa lähdettiin liikkeelle joistakin muista lähtökohdista kuin tekstistä. Siellä se tuli jo työtapana tutuksi", hän kertoo. Varsinainen kimmoke perinteisen ilmaisun hylkäämiseen oli kuitenkin vuosi Isossa Britanniassa Dartington School of Arts -oppilaitoksessa, jossa hän osallistui kolmen kuukauden ajan ns. performance writing -kurssille. "Tällä kurssilla laajennettiin kirjoittamisen käsitettä. Tutkimme paikkaan sidottua kirjoittamista, tekstin kommunikointia tilan kanssa sekä kehon ja kirjoittamisen suhdetta", Emma täsmentää. "Kurssi herätti minussa paljon kysymyksiä, joita lähdin Suomeen palattuani työstämään edelleen. Taideakatemian lopputyöni tein kirjoittamisen ja tekstin suhteesta."

Nyt hän toteuttaa ajatuksiaan Tehdasteatterissa, jossa esitetään myös uuden dramaturgian sääntöjä, toisin sanoen siis säännöttömyyttä hyödyntäviä produktioita. Vuoden vaihteessa ohjelmistossa oli esimerkiksi Kristian Smedsin kirjoittama Yhä pimenevä talo. Se kertoo Emman mukaan siitä, miten esityksen kuluessa itse tarina muuttuu, niksahtaa ikään kuin sijoiltaan. Sen teemana voi pitää myös sitä, voiko ihminen hallita omaa muistiaan tai oman pään sisällä tapahtuvia muutoksia.

Vapailla teatteriryhmillä ei yksinkertaisesti ole rahaa markkinointiin

Uutta dramaturgiaa tarjoaa Turussa Tehdasteatterin ohella Taideakatemia sekä tanssiteatteri Pikinini meri. Myös kaupunginteatterin Sopukassa on nähty välillä kokeilevampia esityksiä. Kaiken kaikkiaan uuteen dramaturgiaan perustuvia esityksiä on edelleen vähän koko teatterikenttään verrattuna, eikä vallitseva teatteripolitiikka ole Emman mielestä omiaan muuttamaan tätä painotusta. "Nykymusiikin ja Kiasman status on tunnustettu, mutta teatterin avantgardistien asema toinen. Julkinen tuki suunnataan niin sanottujen laitosteattereiden kautta pääasiassa perinteiseen dramaturgiaan perustuville esityksille", Emma harmittelee. "Pitkälti vapaaehtoistyöhön pohjautuvilla vapailla teatteriryhmillä ei yksinkertaisesti ole rahaa markkinointiin, eivätkä teatterin harrastajat siksi saa riittävästi tietoa esityksistä", hän jatkaa.

Uuden dramaturgian usein parjattu vaikeus tai avautumattomuus katsojalle ei hänen mielestään ole suurin este, kunhan yleisö vain saadaan paikalle. "Uskon, että esitykset toimivat, kun katsoja uskaltaa päästää irti ajatuksesta, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Pikkuhiljaa hänelle alkaa hahmottua tunnelma, kokemus tai oma uusi ajatus", Emma sanoo ja jatkaa: "Toki uuden dramaturgian asiaa voidaan edistää myös opetuksella. Pitäähän esimerkiksi oopperankin "kieli" opetella etukäteen, samalla tavoin teatterin kieli voi vaatia vaivannäköä." Oivaksi keinoksi tähän hän nimeää yleisöluennot ja erilaiset työpajat.

Teatterin ominaispiirteet kehityksen jarruna

Miksi sitten teatterissa vielä vierastetaan sitä, mikä musiikissa, kuvataiteessa ja tanssissa on hyväksytty jo paljon laajemmin? Emman mielestä syitä voidaan löytää teatteriesityksen ominaispiirteistä. Se on kallis taidemuoto, jossa pääsylipputuloilla on merkittävä asema. Esityksessä istutaan yleensä vähintään kaksi tuntia, eikä välillä varsinaisesti kommunikoida toisten katsojien tai esittäjien kanssa. Samaan näytökseen ei yleensä voida laittaa vanhaa ja uutta sekaisin, kuten esimerkiksi musiikissa on aivan tavallista. Myös tekijöiden asenne vaikuttaa: kuvataiteilijalla ei Emman mielestä ole niin suurta huolta kuin teatterintekijällä siitä, onko hänet ymmärretty oikein ja paljonko katsojia on. Emma muistuttaa myös, ettei tämä asetelma koske pelkästään teatteria. Myös kirjallisuudelta odotetaan tarinaa ja varsinkin Suomessa realistista tarinaa.

Oleellista on, että esityksellä on päämäärät, joihin se pyrkii

Teatterin ominaispiirteet, joita Emma kutsuu nimellä teatterillisuus - kuten kontakti, läsnäolo, taiteilijat ja katsojat samassa tilassa, yhteisen kokemuksen jakaminen, esityksen arvaamattomuus vaativat hänen mielestään myös uutta ilmaisua. "Tarvitaan lupa tehdä kokeellisia juttuja ilman, että heti tulee leimatuksi "daideilijaksi", Emma puuskahtaa ja jatkaa: "Minulle on tärkeää etsiä jotakin sellaista mitä ei vielä ole, laajentaa tekemisen rajoja."

Emma ei usko tekotaiteellisuuteen edes käsitteenä. Uuden dramaturgian esitysten saama kritiikki on hänen mielestään usein ongelmallista sen vuoksi, että käytetyn analyysin keinot ovat perinteisestä teatterista. Kriitikko on siis saattanut hakea esityksestä sellaisia elementtejä tai tavoitteita, joihin ryhmä ei ole ollenkaan pyrkinyt. "Oleellista on, että esityksellä on päämäärät, joihin se pyrkii, oma esityksellinen asiansa sanottavanaan", Emma painottaa. "Uusi dramaturgia ei sinänsä ole ehkä sen parempaa teatteria, mutta jos teatteri on pelkästään kliimaksiin kohoavaa toimintaa, niin miten sillä voidaan kuvata hiljaisuutta, passiivisuutta, poissaoloa tai kaaosta - entä monitasoisuutta tai sitä, että syy- ja seuraussuhde puuttuu?" pohdiskelee Emma.

"Kaikenlaisilla esityksillä on sijansa! Silti teatteripolitiikka on niin yksinäköistä," Emma murehtii. "Teatteri on elänyt näivettymisvaihetta, on kysytty selviääkö ja kehittyykö se vai onko se vain museoitunut isoihin taloihin. Uskon ja tiedän, että kehitystä tapahtuu, mutta meille uuden teatterin tekijöille sen aikaansaaminen on oman kohtuullisen toimeentulon kannalta hyvin raskasta ja hankalaa", hän huoahtaa.

Emma Puikkonen, 27 vuotta, on valmistunut keväällä 2000 Turun Taideakatemian teatteri-ilmaisun ohjaajalinjalta. Hän on opiskellut myös Oriveden opiston sanataiteen linjalla sekä kirjallisuustiedettä Helsingin ylipistossa. Emma on turkulaisen Tehdasteatterin perustajajäsen. Hän työskentelee ihOlla-ryhmässä sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Lisäksi hän opettaa Juhana Herttuan lukiossa. Viime syksynä häneltä ilmestyi WSOY:n kustantamana esikoisromaani Turkulainen näytelmä. Tänä keväänä hän on kirjoittajana mukana Riitta Luoman lopputyössä Zinsbedrog, joka on improvisaatiosta ja tilasta liikkeelle lähtevä esityssarja. Sen esitykset ovat ajalla 10.-17.3.2002 ja tapahtumapaikkoja mm. Mikaelin kirkko, kävelykatu ja Tehdasteatteri. Toinen kokonaisuus, jossa Emma kevään mittaan puuhaa mukana, on Tehtaan tiloissa tapahtuva Zaum!-kulttuuriklubi, jolla ihOlla-ryhmä tuo viimevuotiseen tapaan eri kulttuurialojen tekijöitä yhteen "onomatopoeettisen tunnelman ja alitajuntaisen tarjoilun" parissa. 8.3. klubin teemana on vimma, 5.4. tuska ja 4.5. vapaus.

KALENTERI