Maria Peuran (s.1970) toinen romaani Valon reunalla kertoo kolmetoistavuotiaasta Ristiinasta, joka on kasvamassa lapsesta naiseksi. Se on ennen kaikkea kipeä kasvukertomus siitä, kuinka vaikeaa elämä voi olla kolmetoistavuotiaana, kun oma ruumis muuttuu vieraaksi viholliseksi eikä ympäristö tule avuksi.
Ristiina asuu pohjoisessa pienessä kylässä, jossa ihmiset eivät löydä toisiaan ja ovat hukassa oman itsensäkin kanssa. Kylää hallitsevat joki ja junarata, jotka vievät ihmiset pois kylästä, useimmiten kuolemaan. Kirjan hallitsevia teemoja ovat kuolema ja sen vastapainona elämä. Kuolema lumoaa ja houkuttelee, mutta myös pelottaa. Kylän nuoriso puhuu jatkuvasti itsemurhan tehneistä, joiden lukumäärä kasvaa koko ajan. Samalla he leikkivät oman itsemurhan mahdollisuudella ja peilaavat sitä kautta omaa elämäänsä, jossa mikään ei tunnu riittävän. Todellisuus on liian raskasta ja nuoret pakenevat sitä päihteiden ja pyörtymisleikin luomaan toiseen maailmaan.
Ristiina yrittää löytää omaa tilaansa kodin ulkopuolella. Hän rakastuu tai ihastuu Kariin, jota hänen vanhempansa eivät hyväksy. Karin kanssa hänen seksuaalisuutensa herää. Peura antaa äänen niille nuorille, joita oman vartalon äkilliset muutokset ja seksuaalisuus ahdistavat. Kirjan lapset eivät saa olla lapsia, vaikka he eivät ole vielä valmiita astumaan siitä roolista ulos. Ristiina kamppailee oman itsensä ja toisten odotusten välillä. Karin halut ylittävät hänen omat halunsa niin voimakkaasti, että Ristiina melkein kadottaa itsensä.
Kirjan aikuiset ovat yhtä hukassa kuin nuoret. Ristiinan äidillä on mielenterveysongelmia, kunnanjohtajaisä hyppii vieraissa. Molemmille tuntuu kuitenkin olevan tärkeintä, että julkisivu pysyy pystyssä. Vaikka pienessä kylässä kaikki kuitenkin tietävät kaiken, eivätkä kyläläiset oikeastaan edes pidä toisistaan.
Peuran jopa inhorealistisiin mittoihin kasvava ihmiskuvaus tympii välillä, etenkin aikuiskuvauksissa. Aikuiset kuvataan melko yksitahoisesti itsekkäinä ja elämään väsyneinä. Nuorison kuvauksessa Peura onnistuu paremmin. Lukija pääsee syvemmälle nuorten maailmaan, eikä tunnelmaksi jää pelkästään inhotuksen tunne, vaan ennemminkin säälin sävyttämä suru. Lukija jää ihmettelemään, miksi nuoret eivät saa maailmasta irti mitään kaunista ja miksi kivun tunteminen ja aiheuttaminen on niin paljon helpompaa kuin onnellisuuden. Varhaisnuorten kuvaus on kaikkine kauheuksineen julman realistisen tuntuista ja saa aikuislukijan unohtamaan ajoittaisen kaipauksen nuoruuteen. Eihän se ollutkaan niin ihanaa aikaa, kun muistin. Peura näyttää avoimesti lasten ja nuorten nurjan puolen, kömpelön ja haparoivan seksuaalisuuden ja julman kilpailun valta-asemasta.
Peuran kieli ja kirjoitustyyli on tiheää ja rikasta. Murteellinen dialogi on tylyä, mutta tarkkaa ja välillä melko humoristista. Se raikastaa pitkiä kerrontajaksoja, joiden kielessä on runsaasti runollisia kiemuroita ja mikä tekee lukemisen välillä hieman raskaaksi. Kevyemmän sävyn tuo myös ihmisten kömpelyyden kuvaus ja varhaisnuoren tapa havainnoida maailmaa. Parhaimmillaan kerronta on pohjoisen luonnon kuvauksissa, joita on rikastettu myyttisellä ulottuvuudella. Peura ei myöskään pelkää käyttää fantasian keinoja hyväkseen.
Valon reunalla on kaiken kaikkiaan raaka, mutta samalla kaunis ja aidontuntuinen kuvaus pohjoisen kovista pakkasista, luonnon läheisyydestä ja ihmisenä olemisen vaikeista puolista. Kirjan henkilöt haluavat pois kylästä keinolla tai toisella, mutta ratkaiseeko se ongelmia?
