Teksti: Kitti Nurmi

Kirjailija ja graafikko Tiina Pystynen puhui 23. syyskuuta Turun Piirustuskoulun, Turun taidemuseon ja Åbo Akademin järjestämässä Piirrossymposiumissa omakohtaisesti siitä, miten elämä muuttuu taiteeksi. Tapahtuma oli osa Piirustuskoulun 175-vuotisjuhlia.

"Olen jokaisen uuden työn edessä epävarma. Miten voi tietää, tekeekö taidetta vai roskaa?" Pystynen kysyy. Kirjailija oli lapsesta saakka ihaillut taiteilijoita ja samalla asettanut heidät itsensä yläpuolelle, neroiksi. "Mutta ei siinä ole kyse neroudesta, vaan halusta. Siitä, että jaksaa yrittää, erehtyä, nähdä vaivaa. Taidetta voi tehdä myös keittiönpöydän äärestä, eikä nerouden sfääreistä," Pystynen sanoo.

Pystynen kannattaa arkista suhtautumista taiteen tekemiseen. "Olemme kaikki merkkihenkilöitä omassa elämässämme. Jokainen tarkkailee maailmaa oman kokemuksen kautta. Sitä kautta on kirjoitettava uudelleen vanhat tarinat. On otettava riski, että tekee jotain naurettavaa. Arvokasta on kaikki se, mitä teemme sydämestä ja innolla niin kuin harrastelijat," hän sanoo. Kirjailija ei myöskään tunnusta vanhaa myyttiä siitä, että taiteilijan olisi elettävä erityisen ihmeellinen taiteilijan elämä. "Ei tarvitse elää muuta kuin tavallista elämää. Tärkein seikkailu on sisäinen seikkailu, jota koemme itsessämme. Omassa kokemuksessamme on loppumaton aarreaitta," Pystynen sanoo.

Omassa taiteentekoprosessissaan Pystynen kokee, että elämä muokkaa taidetta ja taide elämää. "Rehellisyyden jälkeen on kyettävä irrottautumaan omasta elämästä. Sitten seuraa uudelleenjärjestely. Tässä on tärkeintä kirjan sanoma. Omasta elämästä valitaan aineksia, joita sekoitetaan tarinan tarpeiden mukaan," Pystynen kertoo.

Piirustukset tulivat sattumalta osaksi Pystysen runoja. "En saanut julkaistua runojani ja lähdin työväenopistoon. Siellä löysin tavan yhdistää runoja ja kuvia, runokuvia," kirjailija kertoo. Nyt piirrokset ovat Pystyselle erottamaton osa tekstejä. "Sekä kuvat että tekstit herättävät ajatuksia. Ne ovat yhtä tärkeitä," Pystynen sanoo. Hänellä ei ole taidekoulutusta, joten hän joutui kouluttamaan itse itsensä piirtämään. "Kopiointi on vanha oppimistapa. Opiskelin museoissa, jäljensin vanhojen mestareiden töitä," Pystynen kertoo.

Pystynen on tiedostanut jo varhain sen, että on erilaista tehdä taidetta naisena kuin miehenä. "Lapsuudessani miestaiteilijoita kunnioitettiin. Veljeä kannustettiin. Joskus mitättömät läheisten sanomiset voi siirtyä osaksi itseämme. Sisuunnuin keskinkertaisuuden leimastani niin, että päätin näyttää että myös meillä keskinkertaisilla on jotain annettavaa. Tytöistä puhutaan vähätellen, puhutaan, että he pärjäävät tunnollisuutensa avulla. Siinä viedään tytöiltä onnistumisen ilo."

Pystynen korostaa taiteen terapeuttista merkitystä omalla kohdallaan. "Minulla oli kokemus siitä, etten kelpaa; en ole hyväksytty, enkä rakastettu. Yksi tärkeä kysymys oli, että miten kelpaan itselleni ja muille. Löysin vastaukseksi kirjoittamisen ja piirtämisen. Ne ovat olleet minulle matka omanarvontuntoon. Kun hyväksymme itsemme, voimme jonain päivänä hyväksyä kanssakulkijat, yhtä oudot ja kummalliset," Pystynen sanoo.