Ruisrockin päästyä festareiden harvalukuiseen pappaosastoon nyt kolmekymppisenä, kansanjuhlat sujuivat tänä vuonna rauhallisissa ja hieman yllätyksettömissäkin merkeissä. Yleisötavoite jäi uupumaan 15 000 katsojan päähän, joka tietääkin festivaalijohtaja Rainer Kosken mukaan jo miljoonaluokan tappioita. Kaukana ovat siis ne ajat, jolloin yleisöä saapui paikalle jopa yli 100 000 ihmisen laumana. Siitä huolimatta ensi vuoden bändisuunnitelmat ovat jo täydessä vauhdissa.
Ihmisten vielä orientuessa perjantaina Ruisrockin tunnelmaan, Dave Lindholmilla oli kunnia irrottaa ensimmäiset soinnut kitarastaan. Aidon festivaalitunnelman löydyttyä Trio Niskalaukaus sai liikettä aikaan sivulavan tuntumassa ja moshaaminen kaatosateessa tuntui olevan suosittu kansanhuvi. Yleisöä velloi lavan edessä ja trio nautti keikastaan ja yleisön lietsomisesta, vuorotellen auringon ja sateenvarjon alla.
Juomapullojen tuonti Ruissaloon oli kielletty, mikä osoittautuikin viisaaksi ratkaisuksi. Sateen liukastaessa alueen ja kenkien kastuessa paljaat jalat olivatkin virallinen festariasu tänä vuonna, kun sirpaleita tarvinnut pelätä.
Monet odottivat kovasti tanskalaisen DAD:n keikkaa, mutta taannoisen rumpalinvaihdoksen myötä yhtye ei yltänyt parhaimpaansa, vaan keikka jätti hieman rutinoituneen fiiliksen, mutta hyvä näinkin. Lupauksistaan huolimatta DAD ei tuonutkaan aurinkoa esille, vaan sade piiskasi ihmisiä yhä enemmän ja Ruissalo lunasti jälleen kerran mutaisen maineensa.
Tästä sateisesta säästä huolimatta festareiden monet yhtyeet jaksoivat piiskata yleisöään lähes infernaalisen raivon partaalle. Perjantain odotetuin vieras oli Iron Maiden, joka paahtaa edelleen vuodesta toiseen. Virttyneisiin bändin t-paitoihin sonnustautuneet heimosoturifanit ottivat innolla yhtyeen vastaan ja yhtyeen riveihin palannut, komeaääninen Bruce Dickinson osasikin ottaa yleisönsä. Mitään uutta tai mullistavaa keikka ei tarjonnut, mutta useimmat ihailijat olivat tyytyväisiä näkemäänsä ja kuulemaansa.
Bändillä on ikää jo likimain parikymmentä vuotta ja ihailijatkin vaihtelevat iältään melkoisesti, nuorimmat olivat hädin tuskin 15-kesäisiä ja vanhimmat taas jo pitkälti nelikymppisiä. Kuitenkin Iron Maiden onnistui keikallaan yhdistämään ikäkuilun ja karistamaan yleisön harteilta liiat sadepisarat.
Perjantai-illan mielenkiintoisin tapahtuma oli ehdottomasti teltan konekerho, joka paransi kuin sika juoksuaan vielä lauantainakin. Konekerhosta lisää erillisessä jutussa.
Ja Jumala loi lauantain
Ihmisten karistettua unet silmistään, Absoluuttinen Nollapiste teki kelpo keikan harvalukuisen yleisön edessä ja jonka jälkeen punkin kantaisä, Pelle Miljoona aloitti settiään sivulavalla. Mies soitti vanhoja klassikoitaan eri versioina, lisäsi mukaan muutamia uudempia biisejään hyväntuulisesti joraten. Unikankareelle myöntämässä haastattelussa Pelle muistelikin ensimmäistä esiintymistään Ruisrockissa v. 1979 silloisen 1980-yhtyeen kera.
"Tuolla päälavan edessä oli iso ihmisjoukko, joka pakkautui esiintyjien ja yleisön erottavaa aitaa vasten. Meidän setin aikana tuo aita alkoi selvästi vituttaa jengiä ja läpihän siitä tultiin vauhdilla.
- Musta tuntuu, että silloin ei kaatunut pelkkä aita, vaan myös sukupolvien välinen raja, eikä tota aitaa ole sen jälkeen käytettykään. Soitettiin silloin jotain vanhoja biisejä, kuten Nuoret sankarit ja Pelko ja viha."
Pelle muistaa, että silloin sähköä vedettiin jostain metsän reunamilta erilaisilla virityksillä ja keikan yhteydessä puita koristeltiin erilaisilla lipuilla. Silloin samaisena viikonloppuna mies oli hyvin kiireinen, parissa päivässä tuli tehtyä miltei kymmenkunta keikkaa. Mutta Ruisrock herättää yhä muistoja.
"Ja onhan Ruisrock oma lukunsa suomalaisten festareiden joukossa, aikoinaan kun muita ei ollut - nyt niitä tuntuu olevan joka paikassa," Pelle tilittää. "Täällä soittivat aikoinaan Mansfieldin Tommy, Kinks, Canned Heat... harmittaa, että Toots and the Maytals on peruuttanut keikkansa tänään, olisi ollut nasta nähdä bändi lavalla."
Kysyessäni miten rockmusiikki on muuttunut vuosien varrella, mies virnistää syvään ja toteaa ilkamoiden, että kaikki on hyvää... Mutta Pellen mukaan nuori sukupolvi on muuttunut, maailma on hämmentävä ja bändit pyörivät vain oman egonsa ympärillä.
"Love on kuitenkin universaali juttu. Mä koen sen niin, että jos mulla ei ole mitään annettavaa toisille, niin silloin mulla ei ole mitään."
Paras kirja T.A.Mikkosen
Kirjoja Pelle sanoo kirjoittavansa, kun ei ole muuta keksinyt ja nauraa räkättää päälle. Suosikkikirjakseen hän mainitsee T.A. Mikkosen On the Road Again, jolloin toimittajajoukkokin purskahtaa nauruun. Rastaletit liehuen Pelle jakaa samalla nuorille faneilleen nimmareita, eikä loppua näytä tulevan. Miehen rauhallisessa ja hyväntuulisessa olemuksessa on jotain karismaattista, ja röllipeikkomaisen olemuksen taustalta löytyy myös terve itseironia ja kyky suhtautua huumorilla elämään.
Biisin ja kirjan eroista Pelle vielä mainitsee, että tarinan täytyy olla erilainen jälkimmäisessä, kun biisin kesto on vain pari kolme minuuttia. Kirjan moniulotteista tarinaa voi verrata vaikkapa siihen, miten Raymond Chandlerin kirjoissa kuvataan kohtaus, jossa joku saapuu huoneeseen ja millaisella intensiteetillä se on kuvattu.
Fanit ja oma tulevaisuus
"Vanhoja faneja ei enää juurikaan näy mun keikoilla, kai niillä on jo mun nimmarit ;-). Enkä mä enää niinkään tunne nuoria, mä teen biisejä. Mutta väliin ajattelen, miksi nuoret niin kovasti ajattelevat minä, miksei me? Mutta ei se ole mikään ongelma, life goes on."
Kysyttäessä musiikkibisneksen muutoksesta kohti yhä rautaisempaa liiketoimintaa, Pelle sanoo olevansa täysin tietämätön ja ulkona koko bisnesajattelusta. Samassa joku heittää väliin kysymyksen Pellen iästä, enkä ehdi enää täsmentää tuota kommenttia. Iäkseen Pelle sanoo olevansa 15 vuotta vanhempi kuin kollegansa Frederik, ota tuosta sitten selvää...?
Mutta kello käy, mies tekee lähtöä ja on aika tehdä viimeinen kysymys. Pelle, mitä tulevaisuudessa?
"Mä annan sen teille flasbackina takaisin, mitä te oikein haluatte elämältä? No, multa tulee uusi kirja, Hamaga ja kelaan vielä itsekin, mitä se pitää sisällään. Duunaan myös teatterimusiikkia. - Mutta kyllä mä haluaisin olla himassa, diggaan sitä, koska kotona on hyvä olla. Talvella on vain kylmä, ja vaimokin on niin köyhä, ettei lämmityksestä tule oikein mitään," mies virnuilee.
Verta, visvaa ja valiumia
... oli Mike Monroen esiintymisessä ja aggressiivisuudessa. Vaikka taiteilija ajoittain tasapainoilee koomisuuden ja uskottavuuden rajamailla, yleisö oli myyty. Sivulavan ympäristö oli täynnä ihmisiä, ja mies sai raikuvat aplodit, päättäen keikkansa rumpupatteriston takana yleisön hurratessa.
Nyt Ruisrockin lisäksi samana viikonloppuna olivat myös Järvenpään Puistoblues ja Roskilde. Iltaa lähestyttäessä uutiset olivat kantautuneet useimpien korviin Tanskan festivaalien traagisesta onnettomuudesta ja Ruisrock vietti minuutin pituisen hiljaisuuden onnettomuuden kahdeksalle uhrille.
Mutta elämä jatkuu ja lauantain positiivisin yllättäjä oli Mr. Kivikasvo, Lou Reed, joka ylitti kaikki odotukset. Alun sähköisyyden jälkeen, jonka aiheutti lavalle heitetty pullo ja Reedin uhkaus lopettaa keikka, hiljensi koko yleisön. Muusikko sai rauhassa keskittyä olennaisempaan, musiikin esittämiseen minimaalisin elein ja esiintyminen etenikin jatkuvasti huipentuen. Vanha Velvet Underground -legenda paiskoi vanhempaa ja uudempaa tuotantoaan sellaiselle intensiteetillä, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, että mies on edelleenkin hyvässä vedossa. Taustabändi teki mainiota työtä ja Reed täytti vähäeleisellä karismallaan koko lavan. Lopuksi kuultiin odotetusti Perfect Day, joka kruunasi onnistuneen keikan.
Nostalginen sunnuntai
Viimeisenä päivänä, vanhojen aikojen kunniaksi esiintyi Wigwam, joka soitti myös ensimmäisessä Ruisrockissa v. 1970. Aika on kohdellut Wigwamin vanhoja biisejä kohtuullisen helläkätisesti, joskin muutamaan otteeseen musiikin korostettu progressiivisuus häiritsi.
Apulanta teki mainion keikan ja saikin yleisön puolelleen. Vaikeaahan bändistä on olla pitämättä, yhtye suoltaa ulos kelpo biisejä, on raivokas lavabändi ja osaa irvailla itselleenkin aina biisien välissä. Alkuaikojen punk-bändistä on kasvanut nyttemmin instituutio, joka kerää kiitettävästi keikkamestat täyteen.
Kysyessäni vieressä olevilta, kahdelta viehkeältä neidolta syytä Apulannan suosioon, he vastasivat ansion olevan yksinomaan hyvien biisien. Tytöt sanoivat kuunnelleensa Apulantaa jo kauan, ja pitivät myös bändin kehittymistä täysin mallikelpoisena.
Tyttöjen lisäksi alueella vaelsi noin 10 000 muuta festivaalieläintä, joka ei ollut paljon ja paikka näyttikin ajoittain tyhjältä. Mutta tunnelma oli rento ja kiireetön, ihmiset vaelsivat eri esiintymislavojen välillä pitkin päivää samalla syöden kojujen kasvisruokaa.
Festareiden pääesiintyjä oli monien hartaasti palvoma Oasis. On aina yhtä mielenkiintoista nähdä, saapuuko tämä yhtye ylipäätään paikalle ja jos saapuu, niin missä kokoonpanossa. Tällä kertaa Oasis tuli sovitusti paikalle, mutta johtohahmo Noel Gallagher loisti poissaolollaan velipoika Liamin täyttäessä koko Ruissalon suurella egollaan. Yhtye soitti etupäässä vanhoja biisejään, mutta sanotaanpa Neil Gallagherin persoonasta mitä tahansa, niin karismaa ja täydellistä yleisöstä piittaamattomuutta hän noudattaa täysipäiväisen rocktähden elein. Oasis soitti Go Let It Outin ja Rock`n`Roll Starin kaltaisia mammuttibiisejä, jotka upposivat yleisöön kuin veitsi kuuman voihin.
Mutta jos bändin biisinikkari ei ole keikalla läsnä, niin kokonaisuudesta puuttuu jotain olennaista, jota edes Liam Gallegher ei onnistunut täyttämään hulppealla nihilismillään. Seikka, joka varmasti verotti Ruissaloon tulijoita.
Oasis heitti kuitenkin hyvän, joskin aika lyhyen keikan, vain reilun tunnin mittaisen. Mutta nyt olikin jo aika kerätä vetiset kamppeensa, laittaa kengät takaisin jalkaansa ja juoda punaviini loppuun tyttöystävän kera. Sen jälkeen voikin jo sulkeutua takaisin komeroon odottamaan Ruisrock 2001 -aikaa.
