Harjunpää ja pahan pappi (2010) yllättää osan katsojista heti ensi kuvilta. Matti Yrjänä Joensuun kirjoja lukenut katsoja orientoituu jo valmiiksi harmaan sävyiseen, arkirealistiseen ja nukkavieruunkin suomalaistodellisuuteen, mutta alkaa nopeasti ihmetellä, onko tullut katsomaan oikeaa elokuvaa, kun nahkatakit narisevat, toiminta on tehokkaan tyylikästä, poliisiautot ovat Lexuksia ja suomalainen poliisi näyttää elokuvatähdeltä. Toisaalta kirjaa lukemattomalla mitään ongelmaa ei ole, vaan hän sujahtaa saman tien toimintatrillerin vauhdikkaaseen imuun.

Timo Harjunpää (Peter Franzen) kokee elokuvan alussa tragedioista pahimman; oman lapsensa menetyksen, vieläpä väkivallan kautta. Työn vastapainona ollut leppoisa perhe-elämä keikahtaa nurin. Mikään ei ole entisellään, mutta elämä rikoksien ja väkivallan parissa jatkuu Harjunpään työn kautta. Vaimo, Elisa (Irina Björklund) tulee uskoon ja siten löytää valoa elämäänsä. Hän syyllistää kuitenkin miestään tapahtuneesta ja perheen toinen tytär (Rosa Salomaa) joutuu kipuilemaan ja kasvamaan ahdistavassa ja tukahdutetussa ilmapiirissä. Työssä Harjunpää joutuu selvittämään metro-kuolemien sarjaa ja oudosti sekin tuntuu linkittyvän omaan elämään. Harjunpään pakkomielteiset kostoajatukset tyttärensä surmaajaa kohtaan tuntuvat ajavan hänet umpikujaan. Työtoveri Onerva (Jenni Banerjee) yrittää pysyä tukena, oman henkensäkin uhalla.

Elokuvan käsikirjoitus on taidokkaasti ja oivallisen palapelimäisesti rakennettu. Se, että käsikirjoitus ei kovinkaan uskollisesti seuraa alkuperäisteoksen käänteitä ei ole merkityksellistä. Kyse on kuitenkin itsenäisestä teoksesta. Miksi Jumala sallii pahuuden? Sitä elokuva kysyy ja tarkastelee eri kulmista. Symboliset, elokuvan teemaa korostavat kuvat ja päähenkilöiden rakentuminen vaiheittain toimivat hyvin elokuvan rakenteessa ja tarinaan upotettuna.

Näyttelijävalinnoista Harjunpää ja pahan pappi -elokuvassa voi olla montaa mieltä, mutta näyttelijäohjaus elokuvassa on kuitenkin tasaisen varmaa. Tämä huipentuu Sampo Sarkolassa, elokuvan kelmeän niljakkaassa Pahassa. Melkoisen varmana Jussi-pystin pokkaajana voisi pitää tätä pienieleistä ja elokuvallista uutta kasvoa. Myös pääosapari Franzen ja Björklund onnistuvat kipeissä ja vaikeissa rooleissaan, nuorta, tuoretta kasvoa Rosa Salomaata unohtamatta. Onervan (Banerjee) rooli on monia Harjunpää-kirjoja vähäisempi, mutta kuitenkin mielenkiintoisesti miehen ja naisen sanatonta, syvenevää ystävyyttä kuvaava.

Elokuvallisen Harjunpää-sarjan aloittava Harjunpää ja pahan pappi tullee uppoamaan suomalaiseen ja todennäköisesti myös Suomen rajojen ulkopuoliseen yleisöön melkoisen varmasti. Siitä pitää huolen elokuvan viileän tyylikäs visuaalinen ilme, amerikkalaisen toimintaelokuvan kaava, hieman alleviivaavakin syy- ja seuraussuhteiden esittäminen ja psykologisoiminen ja valitettavasti myös ajoittainen väkivallalla mässäily. Mutta myös herkät ja vivahteikkaat näyttelijäsuoritukset ja taidokas tarinan kuljetus, jotka lopuksi kantavat elokuvaa. Suomalaista, synkkää, ajoittain ylilyövää, mutta voimakkaasti tuntevaa elokuvaa siis tarjolla!

MARI LINDQVIST

KINOPALATSI