Tyylikkään, moneen kertaan palkitun Musta jään (2007) viimeksi katsojille tarjoillut Petri Kotwica yllättää uusimmallaan. Pelimaailmaan sijoittuva trilleri on ennen kaikkea nuorten ja heidän vanhempiensa elokuva. Suomalais-virolaisena yhteistyönä tehty elokuva on laadukas ja koukuttava, aiheensa mukaisesti. Visuaalisesti musiikkivideoita ja pelimaailmaakin ajoittain muistuttava Rat King (2012) on edeltäjänsä mukaisesti myös kansainvälistä tasoa oleva suomalainen elokuva.

Suomalaisessa pikkukaupungissa valmistaudutaan ylioppilaskokeisiin. Abi-vuosi on Jurille (Max Ovaska) kuitenkin myös pelailua netissä, kellon ympäri. Yksinhuoltajaäitinsä (Outi Mäenpää) kanssa asuva Juri on joutunut pelikoukkuun, joka häiritsee jo hänen koulunkäyntiään ja sosiaalisia suhteitaan. Kun ymmärtävä tyttöystäväkin (Niina Koponen) jättää, Juri herää todellisuuteen ja päättää irrottautua. Samalla hetkellä häneen ottaa yhteyttä kuitenkin nettiystävä Niki, (Julius Lavonen) ja pyytää apua. Avun antaakseen on Jurin palattava pelimaailmaan - viimeisen kerran. Viimeisen pelin panoksena tuntuu olevan kuitenkin Jurin oma elämä. Juria ulkoisesti yhä enemmän muistuttava Niki ottaa yllättäen Jurin paikan hänen oikeassa elämässään ja Juri uppoutuu pelimaailmaan, joka on viedä häneltä itseltään ja läheisiltään hengen.

Identiteetin vaihto -teemaa sivuttiin hieman myös Musta jää -elokuvassa, mutta nyt Hitchcockin Vertigon ajoittain mieleen tuova kaksoisolento- ja elämänvaihto-aihe menee pidemmälle. Jos unohtaa tietyt uskottavuusongelmat, liittyen Jurin tyttöystävän ja äidin huijaamiseen, ja heittäytyy elokuvan maailmaan, idea on herkullinen. Elokuvan ydin keskittyy kuitenkin addiktioon ja itsepetokseen. Netin ja pelimaailman koukkuun ja mitä se tekee ihmiselle. "Pelaaminen ei ole minulle ongelma" on lause, jota Juri toistelee itsekään uskomatta. Sanan pelaaminen tilalle voisi vaihtaa minkä tahansa addiktion. Suomessa kai parhaiten aikaisemmilla sukupolvilla alkoholin.

Näyttelijävalinnoissa ja -ohjauksessa Kotwica on jälleen onnistunut. Herkänkova Julius Lavonen nähtiin jo Koti-ikävässä (2005) ja edelleen hänen hahmonsa luo taitavasti elokuvalle kasvot sävykkään nörtin, Max Ovaskan rinnalle Mika Orasmaan dramaattisessa, jyrkkäsävyisessä kuvauksessa. Outi Mäenpää tekee odotettavasti varmaa ja vakuuttavaa työtä huolestuneena äitinä, joka ei enää kykene saamaan riittävää kontaktia toisenlaisessa todellisuudessa elävään poikaansa. Lavastus on viety epäsuomalaisesti kauhuelokuvan suuntaan, osittain hyvinkin tyylitellen. Harri Ylösen täsmällinen, tunteisiin vetoava leikkaus rytmittää koukuttavaksi kirjoitettua käsikirjoitusta. Kauhajoen ja Jokelan koulusurmat mieleen tuova loppu laajentaa elokuvan aihepiiriä ja jättää asioita auki ja pohdiskeltavaksi. Väkivaltaa ihannoiva ja siitä energiansa saava nykytodellisuus paiskaa märän rätin kasvoille.

Elokuva on lopun aukinaisuudessaan kuitenkin lohdullinen ja eri ajatusmalleja ilmaan heittävä. Pelko ja rohkeus, todellisen elämän voitto nettimaailmasta on vielä mahdollinen. Addiktio voi viedä mukanaan, mutta shakkinappulan voi heittää myös jorpakkoon. Kun tarpeeksi tahtoo.

MARI LINDQVIST

KINOPALATSI