Pop[a]granda! Ruisrockissa
ANNETAAN LEPOSIJA ROCKILLE JA 60-LUVULLE

"Kuulun siihen ensimmäiseen rock-sukupolveen, jonka ideana oli ärsyttää. Siihen asti oltiin aina oltu opettajien ja poliisin armoilla. Sitten tuli rock ja niiltä jäi suu auki. Vanhemmat hermostui ja nuoriso innostui, yritettiin kieltää jivet ja tukka piti leikata"
- Herbie Kastemaa Turun Sanomissa 30.6. 1999

Herbie Kastemaa on rock-mies. Herbie Kastemaa on enemmän kuin rock-mies. Herbie Kastemaa on 60-lukulainen rock-mies.

Tapahtumajulisteiksi nimetyillä Photoshop-harjoitelmillaan Ruisrockia vuosikausia piinannut Kastemaa on kulttuurisesti mielenkiintoinen tapaus.

Vaikka Kastemaan Ruisrock-julisteet eivät välttämättä itsenäisinä taideteoksina kuulu vuoden tärkeimpien graafisten urotekojen joukkoon, kertovat ne kuitenkin tekijästään ja ajankuvastaan mielenkiintoisia asioita.

Meidän ajassamme rock on peruuttamattomasti kuollut. Tänään rock on mielikuvituksetonta, tylsää ja vailla minkäänlaista yllätysmomenttia. Rock on myös poistunut alkuperäisiltä pelipaikoiltaan, pienistä klubeista kohti stadioneiden ja areenoiden mediatapahtumia.

Kuten turkulainen elokuva- ja TV-kriitikko Kari Salminen totesi jossain, lukemattomien nostalgiaprojektien a la Blondie ristitulessa on selvää että rockissa ei ole tapahtunut mitään merkittävää sitten 70-luvun lopun. Tänään rock-miehet ottavat talousjohtajan roolin ja talousjohtajat poseeraavat promokuvissaan haara-asennoissa Fender Telecastereitaan revitellen. Flower Poweria riittää enää vain TV-Shoppiin saakka.

Rockin valta-asema nuorisoa yhdistävänä valtakulttuurina on lohduttomasti ohi ja ymmärtääkseen tämän päivän nuorisokulttuuria on tutustuttava uusmediaan, uusyrityksiin ja kliseeksi saakka ns. DJ-kulttuuriin. Tässä näytelmässä rock näyttelee enää vain yhtä alakulttuurillista sivuroolia.

Kuitenkin Kastemaan ikäpolvessa, "ensimmäisessä rock-sukupolvessa", uskomus rockin kaikenpyhittävään voimaan istuu yhä yhtä tiiviisti kuin käsitys täystyöllisyydestä ja huumeongelmattomuudesta muinaisessa Neuvostoliitossa.

Turun Päivälehdelle Ruisrockin aikana antamassaan haastattelussa Kastemaa, 60-lukulainen rock-mies, veti lopullisen ässän hihastaan: "90-luvulla ei ole omaa identitettiä".

Tässä näyttäytyy kristallinkirkkaana 60-lukulaisen rock-miehen, Herbie Kastemaan, järkyttävä arvokonservatismi ja bessewisseristinen kyvyttömyys lukea uuden pirstaloituneen nuorisokulttuurin koodeja.

90-luvulla ei ole omaa identiteettiä! Uskomaton väite mieheltä joka vuonna 1993 Ruisrock-uransa aloittaessaan rankaisi meitä asetelmalla, jossa kivipäistä miestä lyötiin lekalla päähän. Miehen pää oli korvattu teoksessa jättimäisellä kivenmurikalla, se on niinku se rock.

Kesän 1999 mestariteoksessaan Kastemaa täydentää larppaushenkisen mallitytön rock-lookia metallinauloilla. "Tiesin että Metallica tulee, joten laitoin julisteeseen metallia".

Herbie Kastemaa, you are a friggin' genius! Minulla, 90-lukulaisella post-rock miehellä, ei ole omaa identiteettiä mutta vajavaiselta kompetenssiltani pystyn juuri ja aukomaan arvoituksellisen mediatekstisi hyperkryptiset ulottuvuudet.

Herbie Kastemaa, sinä olet rokrokrok ja minä sanon rock-kielelläsi: hello goodbye.

Rockilla ja rock-miehillä ei ole mitään rakentavaa annettavaa tämän päivän nuorisolle ja nuorille aikuisille valikoivasta kulttuuriyleisöstä puhumattakaan. Viisikymppisen rock-nuorison amokissa siirrytään sulavasti nuorisokulttuurista kohti kulttuurista nuoruutta ja sisällöllisesti valjuista mutta nostalgialle rakentuvista lopputuloksista saavat kärsiä kymmenet tuhannet viattomat.

Kesän huippunoteeraus näköalattomassa tapahtumatoteuttamisessa saatiin kuitenkin noin kolmatta kertaa loppuunrahastetussa Woodstock 99:ssä. Palavat PA-tornit ja yleinen kaaos festivaalialueella lopettivat turhankin konkreettisella tavalla "rockin ja rauhan aikakauden".

Kuitenkin rock ja 60-luku ovat viimeisen leposijansa ansainneet. Ne määrävät paljolti meidänkin identiteettiämme (halusimme sitä tai emme) ja nyt kun rock on nuorison ilmaisuvoiman päällimmäisenä kanavana toivottoman haalistunutta ja erossa vakinaisesta palvelusta, onkin todennäköistä että se näyttäytyy julkisuudessa lähitulevaisuudessa entistäkin korskeampana.

Markkinointiprojektit saavat yhä enemmän ja enemmän "rockia" ilmaisuunsa ja parlamentit täyttyvät yhä uusista velttovirtasista, sillä on "rock on (60-lukulaista) kapinaa järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan". Eikä tukkaakaan tarvitse leikata.

Myös Mestarit nousevat yhä uusina painoksina Areenoille, sillä pelkästään Teosto-korvauksillaan miljoonaluokassa liikkuva Heikki Harma on teoksissaan "pienen ihmisen asialla" ja "uutta työväenlaulukulttuuria", kuten Valkeakoskella laittamattomasti havaittiin.

Aina en ole aivan varma olemmeko ansainneet tämän aivan omissa sfääreissään mediassa elävän hyperrealistisen nostatuksen. En ole aivan varma tarvitsenko MTV:täni enää.