POP[a]GRANDA! - aikalaishuomioita turkulaisesta kulttuurielämästä
Toimittanut Jari NIKKOLA

VANHAT PIERUT EI KOSKAAN KUOLE, NE TEKEE COMEBACKIN

Jännitys tiivistyy pop-klubeilla, lehdistötilaisuuksissa ja mediassa. Kuka eilisen miehistä ja naisista tekee tällä viikolla comebackin?

Marraskuussa turkulainen pop-elämä vanheni kerralla yhdestä kahteen ikävaihetta. Viimeisen syksyn viikolla 46 nostalgian sävyttämissä tilaisuuksissa keikkalavoille tekivät paluun 1970-luvun lopun "taistelevat metsot", punk- ja rockabilly-sukupolvet Liikkuvien Lasten (kuvassa) ja Buck Jones & His Rhythm Ridersin muodossa.

Siinä missä rockabillyskenen reunion sujui (Aikka Hakalan surullisesta esimerkistä huolimatta) letkeän oluenjuonnin ja yhteislaulun merkeissä Cruisin' Barissa, on punk-sukupolven amokista tulossa tuskaisen pitkä ja katkera. Ainakin mikäli Liikkuvia Lapsia on uskominen.

Paluusinglellään Helppo hymy Liikkuvat Lapset vihaavat kaikkea mikä on pahaa, tehokasta, ei-humaania ja mikä ei-ajattele-niin-kuin-me. "Sami on paha ja Sami on cool, Samia vie raha eikä mikään muu", kuten Rolling Stonesin Miss Youta muistuttavassa kertosäkeessä todetaan.

Punk-veteraanien kurkotus menneisyydestä on sikäli mielenkiintoinen että se perustuu pitkälti asennefiksaatiolle. Väitän tässä että Tuula Amberlan maalailemia "Sameja" elää ainoastaan tämän "kellareista nousseen" sukupolven traumoissa ja mielikuvissa.

Jos tarkoitus on vihjata juppisukupolveen ja kasinotalouden aikoihin, on kyse traagisesta väärinkäsityksestä.

Vankoista urbaanitarinoista huolimatta Suomessa ei 1980-luvulla ollut varsinaista juppiluokkaa ja jos marginaalisesti olikin, niin ajankauden taloudellisten hyötyjien joukossa olivat myös suomipopparit ylikuumenneine levymyyntilukemineen. Vapaa raha pyöritti myös suomirockbisnestä ja loi sen kehityskaareen jopa historiallisia vääristymiä. Tämä koskee myös Amberlaa ja Liikkuvia.

Jos taas Samia vie raha, niin who cares? Sitten 70-luvun pääoma ei ole riistänyt proletariaattia niin voimakkaasti kuin Liikkuvien paluusinglellä. Saattaisin myös huomauttaa että yhteiskunnallisten epäkohtien havainnointiin puhtaaseen liikevoiton maksimointiin perustuva äänilevyteollisuus ei ole niitä terävimpiä medioita.

Toisaalta Liikkuvat ovat paluussaan oikeassa. Se että kaupunkilehti Turkulaisen ennakkohaastattelussa samalla viikolla ilmeni yhtyeen tavoittelevan ilmaisussaan "hc-aikuisuutta" on selkeästi paluuta puoltava seikka. Näin vaikka yhtyeen jäsenistä ei yksikään edusta hardcorepunk-sukupolvea.

Suomalainen rock jos joku kaipaisi aikuisempaa tajuntaa ja kerrontaa jälkiteini-ikäisten ilkkalankojen ja kalleaholoiden rinnalle. Kaikki yritykset olla "mieluummin aikuinen kuin vanha tai nuori" suomirockissa on otettava kiitollisuudella vastaan.

Aikuisen suomirockilmaisun ei tarvitse kyntää iskelmäsarkaa tai sortua Kauko Röyhkän ennenaikaisesti vanhenneeseen kyyniseen fatalismiin. Mallia voisi ottaa esimerkiksi brittiläisen Beautiful Southin riemukkaasta ikääntymisestä.

Yhtye on laulanut sujuvasti niin varhaiskeski-ikäisestä alkoholisoitumisesta (Ol' Red Eyes Is Back") kuin ikävaiheeseen liittyvistä fyysisistä vartalonmuutoksistakin ("Perfect Ten"). Haastatteluissa Paul Heaton on nimenomaisesti korostanut laulujen ja niiden kertojahahmojen vanhenemista reaaliaikaisesti laulujen kirjoittajan kanssa. Pete Townshendin amfetamiinipöllyssä 60-luvulla muotoilemat sanat "I hope I die before I get old" voidaan viimeinkin heittää romukoppaan.

Liikkuvien paluu asettaa mielenkiintoisen haasteen myös rock-journalismille ja laulujenkirjoittamisen traditiolle. Uusissa teksteissään Amberla on matkalla "Päiväkotiin Laajasaloon" tai menossa adoptoimaan perheeseensä ottolapsia. Tarinoita värittävät sosialistiseen realismiin viittaavat kielikuvat paineistetuista systeemin antisankareista ja Perusta tuotettavista munasoluista.

"Sinä löit minua" kertoo perheväkivallasta tavalla johon on miessukupuolen voimin ylletty vain suomalaisen iskelmän katastrofikaudella 70-luvulla. Muistattehan Ahti Lammen, Reijo Kallion ja Juhani Markolan traagiset iskelmät hajonneiden perheiden, maastamuuton ja lähiöiden yksihuoltajaboomin aikakaudelta.

Laajimmin Amberlan ote kuitenkin muistuttaa 80-luvun alun vasemmistolaisesta feminismistä. Viime vuosikymmenen kanssasiskojensa kanssa Amberla pamputtaa patriarkaattia Henna-pullolla päähän kuin kyseessä olisi vakavampikin luokkaristiriita tai luonnonkatastrofi.

Yllättäväksi havainnot tekee laulujen päällimmäisen retoriikan alta paljastuva konservatiivinen näköala. Useammin kuin kerran radikaali-Amberla haikailee porvarillisen perheidyllin ja romanttisen rakkauden pariin ja suree aidon ja alkuperäisen hajoamista. Ajanmerkkejä eittämättä tämäkin.

Kirjoituksessa käytetyt tekstiviitteet ovat muistiin perustuvia lainauksia Liikkuvien Lasten paluukonsertissa pe 19.11. kuulluista lauluista.