JUOKSUHAUDANTIE
Ohjaus: Veikko Aaltonen.
Rooleissa: Eero Aho, Tiina Lymi, Ella Aho, Matleena Kuusniemi, Kari Väänänen, Aake Kalliala. 113 minuuttia.
© 2004 Kinotar Oy.

PPP

SUOMALAISEN MIEHEN HENKINEN HAJOAMINEN

Suomessa on nykypäivänä perin harvoin onnistuttu saattamaan suosittu romaani kelvolliseksi elokuvasovitukseksi. Alkuperäisteoksen menestys asettaa turhan tiukat suitset elokuvantekijöiden harteille etenkin Suomen kokoisessa pienessä maassa, jossa selän kääntäminen lukijoiden toiveille merkitsee helposti kaupallista itsemurhaa. Ilkka Vanteen muutaman vuoden takainen tunarointi Lakeuden kutsu (2000) riittänee esimerkiksi tunkkaisen kirjallisesta lopputuloksesta. Päinvastainen poiminta löytyy ilahduttavasti tältä vuodelta, kun pitkään suossa tarponut Markku Pölönen taipui runolliseen humanismiin jälleenrakennus-Suomen tilinteossa, Veikko Huovisen samannimiseen novelliin perustuvassa Koirankynnen leikkaajassa (2004), vuoden ylivoimaisessa kotimaisessa elokuvassa.

Veikko Aaltonen edustaa samaa sukupolvea Pölösen kanssa, mutta ei juuri kauemmaksi voisi sijoittua jälkimmäisen maaseuturomantiikasta. Aaltonen taitaa olla valtakunnan raskasmielisin elokuvaohjaaja, jonka uskonnollisen moralismin sävyttämät, ruman realismin piirtämät tuotokset ihmisen synnistä ja yksilön menneisyyden taakasta ovat kiertäneet kaukaa suuren yleisön makuhermot. Rikollisten, mieleltään sairaiden tai muuten vain yhteiskunnan laitamilla taivaltavien kulkurien kohtaamiset elokuvissa Tilinteko (1987), Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993) ovat ehkä asetelmallisuudessaan kömpelöitä, mutta verevyydeltään äärimmäisen todellisia. Pitkälti näiden elokuvien saama kriitikkojen suitsutus mahdollisti Aaltoselle kansainvälisen kokeilun elokuvassa Merisairas (1996), josta tuli yksi vuosikymmenen möhkälemäisimmistä munauksista. Sittemmin Aaltosen visuaalinen tyyli on lähentynyt puhtaan kliinistä taiteilua, Rakkaudella, Maire (1999) olikin sitten ohjaajan uran hienoin saavutus.

Nyt Veikko Aaltonen on uuden tilanteen edessä. Vaikka Kari Hotakaisen menestyskirjaan perustuva Juoksuhaudantie (2004) on suomalaisittainkin sangen huokea ohjaustyö, filmin paineet ovat melkoiset, kun ottaa huomioon, että pelkästään kyseistä kirjaa ostettiin peräti 120 000 kappaletta. Tästä syystä onkin syytä suhtautua varauksella niihin ohjaajan lausuntoihin, joissa hän on korostanut löytäneensä kirjasta hänelle sopivan teeman jo ennen kirjan julkaisua. Yhtä kaikki, Juoksuhaudantie on Veikko Aaltosen ensimmäinen romaanisovitus ja samalla ensimmäinen ohjaustyö, jolla on kotimaassaan selkeät menestystavoitteet. Vaikka Veikko Aaltonen on tinkimättömyydestään tunnettu tekijä, on hän valitettavasti joutunut osittain taipumaan voimakkaan alkuperäisteoksen väännössä.

Juoksuhaudantie asettuu jouhevasti siihen Aaltosen ohjaustöiden jatkumoon, jossa korostuu ihmisen vieraantuminen ympäristönsä arjesta. Siinä missä henkinen harhaantuminen johti Tuhlaajapojassa seksuaaliseen sadismiin ja Mairessa puolituntemattomien lähiönaapureiden piinaamiseen, Juoksuhaudantiessä yksinäinen tuska saavuttaa traagisen musertumisen ja fyysisen väkivallan. Elokuvan keskiössä on Virtasen Matti, kuka tahansa suomalainen mies, joka malttinsa menettäneenä mukiloi vaimonsa pahanpäiväisesti. Perhe jättää, mutta Matti uskoo yksikön vielä kasaantuvan, kunhan hän onnistuu säästämään ja hankkimaan perheelleen rintamiestalon. Punaisesta torpasta ja perunamaasta Aaltonen rakentaa symbolin paremmalle huomiselle ja tulevalle onnelle.

Veikko Aaltonen muokkaa suoraviivaisen ironisesta alkuperäistarinasta itsensä näköisen ravisuttavan tragedian, jonka kiehtovin aines kiertyy maanisen miehen synkän yksinpuhelun ympärille. Ohjaaja ymmärtää hienosti menneisyyden roolimallien sidoksen yllättäen eteen tulevalle yksinäisyydelle ja näiden tiiviin yhteyden henkisen syöksykierteen hallusinaatioille, jotka ruokkivat eksyneen miehen vääristynyttä maailmankuvaa. Aaltosen julmat otokset huippunsa treenatun perheenisän kolkosta asunnosta tarjoavat hurjan kasvualustan päähenkilön asteittain etenevälle mielipuolisuudelle, joka muodostuu johdonmukaiseksi vaihtoehdoksi hyssyttelevälle apatialle.

Aaltosen Juoksuhaudantie on siis ohjaajan mieliteeman kuvaus, jossa yksilö käy sisäistä kamppailua omien demoniensa kanssa kylmentyneessä yhteiskunnassa, jonka turvaverkot eivät pysty käsittelemään hiljaisen pahoinvoinnin syitä eikä seurauksia. Ohjaaja pysyttelee viisaasti sairaan väkivaltarikollisen tekojen moralisoinnin ulkopuolella vihjaten päinvastoin, kuinka helposti vaikutuksille altis herkkä sielu ajautuu pysyvään pyörremyrskyyn katastrofin kohdatessa. Tästä huolimatta ohjaajaa voi kritisoida aiheesta, kun hän kuvainnollisesti ristiinnaulitsee päähenkilönsä olohuoneen lattiaan nostaen mentaalipotilaan arveluttavaan marttyyrin asemaan.

Kokonaisuuden kannalta ratkaisevin tyylirikko tapahtuu kuitenkin kerronnallisissa ratkaisuissa. Elokuva jakaa kirjallista tyyliä jäljitellen tapahtumansa neljään episodiin, joiden väliin kyhätyt, kaiketi koomisiksi tarkoitetut tarinaa kommentoivat sketsit ovat hirvittävän huonoja. Niistä noustakseen ohjaaja tarvitsee aina huomattavasti vaivannäköä, jotta katsoja osaa taas suhtautua tarvittavalla vakavuudella elokuvan varsinaiseen sisältöön. Ilman tätä tyhjäkäyntiä ja paikoin latteita ulkoilmakohtauksia keskushenkilön painajainen ja nykyajan vinksahtanut epätoivo hahmottuisivat huomattavasti räväkämmin ja uskottavammalla tavalla.

Vaivoin kiukkunsa hallitsevaa keskushenkilöä näyttelevää Eero Ahoa en sen sijaan voi pääosadebyytistään kuin ylistää. Päähahmon asteittainen vajoaminen fantasioidensa viemäksi piirtyy Ahon luhistuneen mielen ja teräkuntoisen ruumiin risteämässä täydellisesti. Vaikka vertaus Robert De Niron suoritukseen Taksikuskissa (1976) olisikin kohtuuton, antaa se joka tapauksessa suunnan sille, minkä tason näyttelijätyöstä on kyse. Pakahduttavan elokuvan imuun Eero Ahon merkitys on aivan ratkaiseva.

RANE AUNIMO

JULIA | KINOPALATSI