Jukka Naaranlahti on ehtinyt jo ennen ensimmäisen kirjansa ilmestymistä tekemään itseään tunnetuksi turkulaisten esiintyvien runoilijoiden joukossa. Romanttisia runoja lausunut Naaranlahti antaa nyt Savukeidas Kustannukselta huhtikuussa ilmestyneen Istun asentoni sylissä -esikoiskokoelmansa myötä itsestään entistä monipuolisemman ja monisanaisemman kuvan.
Istun asentoni sylissä alkaa tehokkaasti lunta napalmiin rinnastavalla runokuvalla. Tällainen voimakkaiden metaforien muodostus ja luonnonilmiöiden eräänlainen esineistämisen kautta inhimillistäminen jatkuu läpi teoksen erilaisten minä ja sinä -suhteiden kautta. Runojen minä tutkii suhdettaan rakastettuunsa, luontoon ja yhteiskuntaan usein tekojensa ja tapahtumien kautta; ulkoisten tapahtumien seuraaminen johtaa johtopäätöksiin ja ratkaisun kaltaisiin tekoihin, jotka luovat yllätyksellisenkin lopun runolle. Myös valon ja pimeyden vaihtelu, sokeus ja aurinko, uni ja valve, vaihtelevat teoksessa rakentaen kehämäistä kokonaisuutta.
Jumala unihiutaleita ripsissään
Runojen kertoja on puhdasverinen romantikko, joka nauttii merestä, lumesta, linnuista ja kaikenkattavasta rakkaudesta. Vähän naiiviin sävyyn kertoja näkee perhosia rakkaansa silmissä ja kuiskii rakkaudentunnustuksiaan niittyyn ja heinäsirkkoihin samaistuneena. Näin syntyy kyllä kauniita ja herkkiä säkeitä, mutta vähän terävämpää ja väkevämpää sanaa alkaa pian kaivata. Rosoa tosin näyttää olevan haettukin mm. mahtipontisen, uskonnollisen sanaston kautta. Ainakin suudelmien sakramenteista ja hiuksiaan kasvattavista ruumiista on turha sokerisuus kaukana, vaikka ne kuvina ovatkin periromanttisia ja melkeinpä ylivuotavia. Mutta eihän romantiikan tarvitse väistämättä tarkoittaa huonoa tai huvittavaakaan, vaikka lievä korniuden vaara onkin lähellä.
Onneksi uskonnollisten aihioiden käyttö mahdollistaa Naaranlahdelle myös ironisen ja humoristisen sävyn luonnin; katsomalla maailmaa jumalan kautta ihmisen toiminta näyttäytyy huvittavana ja lapsekkaana, mielettömänäkin. "Jumalaksi korotettu mies/ katsoo taivaalta/ unihiutaleita ripsissään/ kuin aikuinen lastenohjelmaa." Tällainen viaton ja ihmettelevä kokija luo runoihin omalaatuista tunnelmaa ja tekee paikoin ylitsepursuavasta romantiikasta vakavammin otettavaa ja ymmärrettävää.
Yhteiskunnallisia kuvia
Parhaimmillaan Naaranlahti onnistuu luomaan rinnastuksillaan osuvia kuvia nykyajasta ja sen ilmiöistä: "Televisiosta aukeaa valoa/ hohkava portti/ aikaan jossa siniverisiä// sankareita ovat/ sidemainosten naiset". Latteimmillaan huomiot jäävät lievästi epäonnistuneiksi kliseiden purkamisyrityksiksi tyyliin "Lumihiutale tömähtää katuun,/ hajoaa eteeni, taivaan/ lahja".
Ehkä kaikkein parasta Naaranlahtea ovat kuitenkin hyvin kauniit ja oivaltavat kuvat, joissa luonto ja inhimilliset ilmiöt yhdistyvät kekseliäillä tavoilla. "Aurinko hengittää yön eetteriliinaan", "Lasken ikäväni maksamatonta perintöveroa" tai "Kerrostalo versoo parvekkeita siniseen,/ kuinka hedelmällistä maata" ovat kukin oiva osoitus ennakkoluulottomasta tavasta katsella ja yhdistellä ympäristönsä aineksia.
Rakenteiltaan ja teemoiltaan Istun asentoni sylissä näyttää hyvin perinteiseltä runokokoelmalta. Se ei pyri mullistamaan runonkirjoittamistraditiota sen enempää kielellään kuin asetelmillaan, eikä sen sanomakaan tuo lyriikan maailmaan erityisen uutta verta. Runoilijan sanavarasto on melko suppea ja vähän nuhraantunutkin, mutta se kokoaa silti hyvin lyyrisen, laajan teemakokonaisuuden, jossa yksi kuva saa laajempia mielleyhtymiä. Esikoisena Istun asentoni sylissä on aivan kelpo kokoelma ja luo toiveikkaita odotuksia seuraavan teoksen suhteen. Ja miksei niiden runokeikkojenkin.
