Turussa 24.-27.4. järjestetty Kumina 2003 -festivaali oli menestys sekä yleisömääriltään että ohjelmasisällöltään. Uutta turkulaista runoutta ja perinteisiin pohjaavaa kansanmusiikkia yhdistelevä tapahtuman ohjelma alkoi torstaina luennolla turkulaisesta rahvaanmusiikista ja jatkui viikonlopun kolmena klubina, joiden yhteisenä teemana oli rehvakas runo ja rahvakas musiikki.
Perjantaina ravintola Haarikassa kuultiin itseään "langenneeksi lesboenkeliksi" tituleeranneen Salla Simukan karuja, kipeitä tarinoita kaapista ulos tulemisesta, ja Keski-Suomessa eläimiensä kanssa elävän kirjailija Kaarina Valoaallon "paska-, kana- ja queer-runoja" yhdistyneenä tämän vauhdikkaaseen, improvisoituun tarinankerrontaan. Iltaa rytmitti kaustislainen Töttersön polkillaan ja jenkoillaan, ja rahvastanssija Jaana Kari perehdytti yleisöä katrillitanssin saloihin.
Lauantai-iltana viihdyttiin Manillan Tehdasteatterin tiloissa. Kuminan yhteydessä sai ensi-iltansa Turun Taideakatemian nukketeatteriopiskelija Elina Lajusen harjoitustyö Laboratorio L. optica, joka oli kaunis ja unenomainen kertomus harvinaislaatuista kukkaa kasvattavasta tutkijakaksikosta. Viululla ja harmonilla säestetty esitys rakensi valoilla, musiikilla, vahvoilla teksteillä ja nukkesuorituksilla lopputulokseksi surrealistisen proosarunoelman, joka tuskin kalpenisi ammattilaisestradeillakaan.
Teatteriesityksen jälkeen Selma Vilhunen, Marjo Iso-Pahkala ja Eino Santanen lausuivat runojaan. Käsitys kansanmusiikista sai uutta ulottuvuutta, kun Lauhkeat Lampaat esitti eksoottista, ambientsävyistä musiikkiaan, joka toi mieleen kuumat aavikot, kaukaiset erämaat ja sademetsät. Perinteisempää ja kotoisampaa musiikkia tarjosi kaksikko Ilona ja Huvina eli Ilona Korhonen ja Eero G romanttisen haikeilla mutta myös hyvin humoristisilla, urkuharmonilla säestetyillä laulelmillaan.
Kuminan päätti sunnuntain sessio Kirjakahvilassa. Irma Kapanen lausui Sain linnulta siivet -runonsa. Runojaan luki myös Ville Hytönen sekä duo Pauliina Haasjoki ja Pekko Käppi, jotka esittivät jouhikon säestyksellä Haasjoen runoja sekä sävellettyinä että lausuttuina, improvisaatioita ja vanhoja laulurunoja. Tapahtuman poikkitaiteellista antia tarjosi kolmen naisen ja yhden miehen Tapiiri, jonka performanssiteatteriesitys tutki kommunikaation ja ihmisten välisen yhteyden vaikeuksia melko tavanomaisin, naamanvääntelyyn ja huutamiseen luottavin keinoin.
Moninaisuudessaan festivaali oli oikea runsaudensarvi. Esitysten kokonaisuus oli varsin onnistunut ja herätti parhaimmillaan kysymyksen "missä tällaisia esiintyjiä kasvaa?". Etenkin persoonallisten ja toisiaan täydentävien yhtyeiden valinta osoitti varmaa taitoa laadukkaassa lopputuloksessaan. Runoilijoiden kohdalla hajonta oli suurempi, sillä kirjoittajille live-lausunta ei aina näytä olevan se tutuin ja luontevin esiintymismuoto. Runoesitysten elävyys kärsii usein siitä, miten lausujat piiloutuvat paperiensa taakse ja lukevat kotiläksynsä yleisöstä piittaamatta. Toki myös esittäjän persoonalla on vaikutuksensa - parhaimmillaan esitykset kohosivat yksittäisten runojen lukemisen yläpuolelle kokonaisvaltaiseksi show'ksi, jossa runot toimivat lähinnä mausteena ja saivat uudenlaista sisältöä ja merkitystä. Myytti karismattomasta ja eristyneestä runoilijasta joutaa siten paperikoriin. Runo puhukoon yksikseen kansien välissä, lavalla sitä on syytä vähän auttaa muilla keinoin. Potentiaalia siihen kyllä riittää.
