Kuten vuosittaisiin uustraditioihimme kuuluu, Turun Kirjamessut marssittivat taas esille kirjoja ja kirjailijoita yleiseen markkinahumuun kiedottuna. Mukaan mahtui paitsi krääsää ja ylisanaisuutta, myös ihka oikeaa asiaa kirjallisuuden sisällöistä ja merkityksistä. Lauantaina 4.10. järjestetty, Runoyhdistys Nihil Interitin ja Tuli&Savu -runouslehden isännöimä Runo ja media -seminaari keräsi joukon kirjallisuuden ja kirjoittamisen kanssa työskenteleviä henkilöitä yhteen keskustelemaan runon ja kirjallisuuslehtien nykytilanteesta.
Eroaako runokieli muusta kielestä? Onko modernismin käsitys runosta vaihtoehtoisen kielen paikkana enää ajankohtainen? Miten eri runouskäsitykset vaikuttavat runouden käsittelyyn medioissa? Millaisia ovat 2000-luvun runoudet? Näitä kysymyksiä puitiin laveasti ulkoisia muutoksia kokeneen Tuli&Savun uusimman numeron toimiessa keskustelun pontimena.
Tilauskirjapaino Art Printin ja Taideteollisen korkeakoulun kanssa yhteistyössä koottu Tuli&Savu herätti visuaalisilla ratkaisuillaan mielipiteitä ja kysymyksiä niin puolesta ja vastaan kuin myös yleisempiä kannanottoja.
Voiko runouslehti erottua muiden kirjavien viestimien joukossa?
"Miksi pitäisi erottua?", Jussi Vähämäki kysyy. "Ajatus siitä, että olisi jokin idea, joka kehitetään ja tuodaan julkisuuteen, ei enää päde. Nykyisin pitää olla jo valmiiksi julkisuudessa."
"Aiemmin julkisuuteen on päästy kirjoittamalla. Kirjoittaja oli tärkeä henkilö. Nyt tämä asetelma on murtumassa. Toisaalta esimerkiksi kännyköiden merkityksen voi nähdä niin, että kommunikaatio on yhä enemmän kirjallisessa muodossa", Leevi Lehto toteaa. "Minulle runous on kielen mahdollisuus. Sen arvo ei tule siitä, että myydään tai kirjoitetaan paljon. Sen paikka on hitaus. Kustannustoimittaja on vähän typerässä tilanteessa, kun pitää olla sekä portinvartija että kriitikko. Eniten silti kiinnostaa se, että joku pystyy kirjoittamaan jotain uutta tuovaa", kommentoi Silja Hiidenheimo.
"Kustantajat joutuvat tasapainoilemaan myyvän ja taiteellisen materiaalin välillä. Dekkareilla ja keittokirjoilla hankitaan varoja hienon taiteen julkaisemiseen. Parnasso joutuu tekemään samalla tavalla. Siinä on taidetta laajempaa yleisöä kiinnostavan materiaalin rinnalla", Juhana Rossi toteaa.
"Mutta Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla on järjestetty yleisö", Leevi Lehto provosoi. "Tehkää hyvää lehteä älkääkä myykö sitä, niin pääsette ongelmasta!", nälväisee Antti Majander. "Kyllä yleisö täytyy pitää ja uudistaa. Jos sen ottaa annettuna, sen menettää. Meillä on velvollisuus keskittyä sisältöön, kiinnittää huomiota tärkeisiin aiheisiin ja ylläpitää niitä. "
"Olen sitä mieltä, että olemme tehneet kulttuurilehden ennen näkemättömällä tavalla. On ongelmallista, että Suomessa on yksi mediamonopoli. On olemassa koodisto, jolla määritellään, mikä on hyvää ja huonoa, ja se on Suomen ongelma", Leevi Lehto arvioi.
Miten eri runouskäsitykset vaikuttavat medioihin? Kenellä on vastuu eksplikoida runouskäsitteitä ja luoda keskustelua?
"Miksi pitää tuijottaa instituutioihin? Täytyy luoda uusi julkisuus eikä odottaa kriitikoiden sanaa", Jussi Vähämäki kritisoi. "Ei tarkoitus ollutkaan antaa kuvaa, että elettäisiin yhä yhtenäiskulttuurissa, vaan toivomme rikkaampaa kirjoitusta ja mahdollisuuksien avaamista. Kriitikoilla on usein taipumuksena suhtautua neuvovasti runoilijoihin, vaikka pitäisi tulkita enemmän, mihin runoilija pyrkii", selittää Olli Sinivaara.
"Minua periodiajattelu ahdistaa. Kaipaan rohkeutta sanoa, että ei hallitse koko runokenttää. Ihannetilanne olisi, että joka ainoalla keskustelijalla olisi oikeus eksplikoida oma poetiikkansa, eikä olisi universaalia totuutta. Se on kuitenkin hirveän vaikeaa", Pauliina Haasjoki toteaa. "Julkaiskaa kymmenosainen heksametriruno navetasta, niin huomaatte mikä poetiikkanne on", yleisössä istuva kirjailija Irja Rane kommentoi.
"Monialainen ja -sävyinen keskustelu jää pienryhmien tehtäväksi. Vaihtoehtoiset käsitykset edellyttävät pitkäaikaista kommunikaatiota. Materiaalinen kehitys heijastuu myös runojulkaisuihin", arvioi Pentti Holappa.
Pitääkö runoudella olla yhteiskunnallista merkitystä?
"Pitää olla oikeus tehdä asioita, joilla ei ole merkitystä", Leevi Lehto toteaa. "Tuli&Savun tavoitteena on ärsyttää lukijaa uusilla ja erilaisilla kirjoittamistavoilla. Uutuuden pakko koskee myös taidetta."
"Runous antaa äänen kansalle, jolle ei ole vielä paikkaa. Runous ei ole ratkaisu olemassa oleviin ongelmiin, vaan se on sidoksissa muutoksiin, vallankumoukseen. Se on liikkuvaa ja paradoksaalista. Runous on aina pakanallista, vapautta rajoista ja auktoriteeteista", Jussi Vähämäki uskoo.
"Trotski totesi, että jokaisella on oikeus runoon. Runoilijalla on siis oikeus kirjoittaa runo, joka kuuluu jollekulle", Irja Rane toteaa. "Runous alistuu muodin kiertoon, kun koko ajan on oltava uutta. Se mikä on mediaseksikästä, voittaa vaikean ja keskittymistä vaativan. Mediaseksikkyys ei sovi runouteen, vaan hiljaisuus, värittömyys..."
Paneelityyppiseen keskusteluun Turun kirjamessuilla 4.10. osallistuivat opettaja Teemu Ikonen, Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander, kirjailijat Pentti Holappa ja Saara Kesävuori, runoilija Pauliina Haasjoki, Parnasson päätoimittaja Juhana Rossi, kriitikko Silja Hiidenheimo sekä tutkija Jussi Vähämäki. Keskustelua ohjastivat Tuli&Savun toimittajat Leevi Lehto, Miia Toivio ja Olli Sinivaara.
