Tämänvuotinen Suomalaisen elokuvan festivaalien vieraista paikalle saapuivat päävieraan, Lasse Pöystin, lisäksi suomifilmien kaunottaret Tuire Orri sekä Tuija Halonen. Perjantaisista tiedoista poiketen ohjaaja Armand Lohikoski pääsi sittenkin paikalle lauantaina - tiedot edellispäivän sydänkohtauksesta eivät pitäneet ohjaajaa vuoteessa. Kuvaaja Kauno Laine sen sijaan joutui sairastuttuaan jäämään pois. Nelipäiväinen festivaali keräsi yhteensä noin 3500 katsojaa.
"Tänne elokuvakeskukseen soitti useampikin henkilö, jotka olisivat halunneet kysyä monenmoista Lohikoskelta. He olivat selvästi pettyineitä saatuaan kuulla, ettei hän pääsekään vieraaksi," harmittelee Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Pekka Nummelin.
"Joka vuosi on aina joku vieraista joutunut perumaan osallistumisensa. Vasta lauantaina selvisi, että Lohikoski tuleekin. Halosta hakemassa ollut kuljettajamme ilmoitti, että myös Lohikoski on mukana. Ei kuulemma ollut päästänyt vaimoaan yksin toisen miehen matkaan..."
Vaikka vieraista lähes kaikki saapuivat paikalle, ei yleisö ollut tällä kertaa yhtä innokasta: Suomalaisen elokuvan festivaalin kävijämäärä laski edellisvuosista lähes viidelläsadalla. Syitä tähän on toki muitakin kuin uutisankaksi osoittautunut tieto ohjaajamestari Lohikosken estymisestä.
"Kyse voi olla siitä, että nyt näytettiin nimenomaan sellaisia erikoisuuksia, joista elokuva-alan tutkijat ovat kiinnostuneita. Eli tarjonta ei olisi vetänyt puoleensa suurta yleisöä. Toisaalta Lasse Pöysti on niin aktiivisesti mukana työelämässä ja on jossakin määrin arkipäiväisempi kuin esimerkiksi aikaisemmat tähtivieraamme. Kuulin sanottavan myös, ettei Pöystissä olisi riittävästi seksuaalista vetovoimaa", Nummelin pohtii.
Ainakin Leif Wager veti muutamia vuosia sitten SEF:n näytöksiin vanhempaa naisyleisöä, jotka hakivat häneltä myös nimikirjoituksia. Tiedä Pöystin vetovoimasta, nimikirjoituksia häneltäkin pyydettiin ja paljon. Ehkäpä hänen "ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta" henkivä olemuksensa on vähemmän hohdokas. Esimerkiksi Helena Karassa on selvästi sellaista tähtiainesta, joka saa suuren yleisön myös liikkeelle.
"Katsojia toivoisi tieysti enemmän, etenkin palstatilaa on lehdissä saatu runsaasti. Kaikki on kyllä mennyt odotustemme mukaan", toteaa festivaalipäällikkö Kimmo Laine.
Lauvantai-illan huumoo
Tänäkin vuonna Suomalaisen elokuvan festivaalin viikonlopun yleisömäärät olivat suurimmat. Niin lauantaina kuin myös sunnuntaina jotkut näytökset vetivät salin lähes täyteen. Ja silloinhan tunnelma vasta tiivistyy.
Festivaalien kolmas päivä oli varattu kotimaisille musikaaleille. Lauantai-iltana valkokankaan valloitti Lohikosken ohjaama Me tulemme taas (1959), jonka yhtenä pääosan esittäjänä loisti Tuija Halonen. Miehensä Armand Lohikosken kanssa paikalle saapunut tähti osoittautui eloisaksi ja iloiseksi naiseksi. Miestään huomattavasti kovapuheisempana persoonana hän kertoili vuolaasti vanhoista tapahtumista yleisön riemuksi.
Paikalle oli aurinkoisesta ilmasta huolimatta saapunut runsaasti yleisöä. Katsomo oli kutakuinkin puolillaan tukkilaisromantiikan ystäviä. Siiri Angerkoski leski-Kaisana kirvoitti raikuvimmat naurut Aku Korhosen esittämää Alperttia vikitellessään. Keittiöstä kajahtava kimakka kutsuhuuto "Alperttiiii kahvilleeee" sai yleisön hörähtelemään huvittuneesti, kuten myös Alpertin lakonisesti toteamat Siirakin sutkaukset.
Nuori Åke Lindman komeana tukkilaispomona pisti niin Satun (Tuija Halonen) kuin katsomossa istuvan naisyleisön sydämet läpättämään. Suomalaista mieskomeutta ja tukkilaisromantiikkaa parhaimmillaan.
Iltakymmeneltä Ville Salmisen Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta(1950) täytti teatterin iloisella laulullaan. Ennen esityksen alkua elokuvassa esiintyvien laulujen sanat jaettiin yleisölle ja kehoitettiin laulamaan mukana. Hauska idea, joka olisi saattanutkin toimia, jos katsomossa olisi ollut enemmän ihmisiä. Yli puolien penkeistä jäädessä täyttämättä tiivistä tunnelmaa ei päässyt syntymään. Olisi ollut huikeata kajauttaa "hei ja hoi hurja luonto tää…" komean Zingalin keralla, mutta yksinlauluun katsomon puolelta ei kirjoittajan rohkeus riittänyt. Vaikka laulu jäikin uupumaan eli yleisö tiiviisti mukana elokuvan tapahtumissa.
Elsa Turakaista hillittömänä Tolka Prtsjenskana ei voinut katsoa - tälläkään kertaa - naama peruslukemilla, vaan kunnon naurun remakka kaikui salissa vähän väliä. Kaunis Veera eli balladi Saimaalta onnistui pitämään tunnelmaan huipussaan hervottomien henkilöhahmojen ansiosta alusta loppuun, eikä väsymys tuntunut myöhäisestä ajankohdasta huolimatta.
Keskiyön myöhäisnäytöksenä nähtiin Lohikosken Hei, rillumarei! (1954). Sitä oli katsomassa puolisen sataa uteliasta silmäparia. Elokuvaa aiemmin näkemättömänä yleisön odotukset olivat korkealla. Mutta jo ensimmäisten parinkymmenen minuutin jälkeen väki alkoi liikehtiä levottomasti istuimillaan ja noin neljänkymmenen minuutin kohdalla ensimmäiset poistuivat TeatteriSuden salista. Elokuvailta olisikin ollut mainiota lopettaa Veeraan.
Sunnuntain 30-luvun nostalgiaa
Sunnuntain makupala oli kauan kadoksissa ollut Helsingin kuuluisin liikemies (1932). Yleisö ymmärsi löydökin arvon, ja sali tuli lähes täyteen. Elokuva olikin paitsi historiallinen löytö myös riemastuttavia yksityiskohtia sisältävä harvinaisuus, joka esitteli samalla 1930-luvun Helsinkiä. Torielämää Helsingissä -alkukuvassa (1938) tuotiin samaista nostalgiaa esiin, ja filmi onkin maamme ensimmäinen värielokuva. Tuolloin vielä autot ja hevoset sulassa sovussa ryhmittyivät liikennepoliisin ohjauksessa kaupungin kaduilla.
Ehkäpä hieman yllättäin Helsingin kuuluisin liikemiehen päähenkilönä olikin Liljepekin Kalle (Aku Korhonen) eikä suinkaan metsäkonsultti Sund (Tauno Palo). Tosinhan olisi mainosvalokuvasta voinut päätellä. Palo oli vielä tuolloin kakkosmies, joten hän ei edes saanut elokuvan kaunotarta (Regina Linnanheimo) itselleen, vaikka kuinka kilpakosi komisarion (Tauno Majuri) kanssa. Oman letkeytensä elokuvaan loi Matti Jurvan kuplettiriimittely huuliharpun soittoineen.
Elokuva-aitta-lehden "lapsielokuvaksi" määrittelemän Suomisen Ollin tempauksen (1942) alussa Lasse Pöysti viihdytti yleisöä hyväntuulisella jutustelullaan.
"Aina ylioppilasvuosiin saakka uskonnollisuus aiheutti sen, etten antanut elokuvatähteydelle juurikaan arvoa. Halusin lähetyssaarnaajaksi ja käsitykseni mukaan silloin olisi pitänyt jumalan tuntemuksen lisäksi olla vähintään kanditasoinen lääkärintutkinto. Katsoin elokuvateollisuuden olevan oiva rahoituskeino näille opinnoille", Pöysti sanoo.
Ja kaikkihan me tiedämme kuinka sitten kävi: Pöystistä ei tullut lähetyssaarnaajaa. Liekö syynä Särkän tiukka talous. Opiskelutilinsä laihuuteen Pöysti löytää muitakin syitä kuin palkkansa.
"Kerrankin palkan saatuani lupasin lainata koko summan vippiä tarvinneelle ystävälleni. Niitä rahoja en enää koskaan nähnyt". Suomisen Ollin aikoihin hänelle maksettiin palkkana mm. polkupyörä, joka oli lisenssitavaraa. Se tarkoitti, että Helsinkiin oli saatu 12 lisenssiä. Pöystin mukaan tämä kauppa oli kuitenkin kannattava, mutta opintotiliä sekään ei kartuttanut.
Jotakin raamatullista - kiirastulta, kilvoittelua, katumusta ja puhdistautumista - on myös Pöystin roolissa kirjailija Martti Hongistona. Se on Pöystin viimeisin pitkä näytelmäelokuvarooli Matti Kassilan upeassa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus -elokuvassa (1988). Elokuva esitettiin festivaalien viimeisenä näytöksenä, ja Pöystin suoritus on mykistävä. Taata Sillanpään romaaniin ja elämään pohjautuva elokuva oli siirretty sekin 1930-luvulle, aivan vuosikymmenen loppuun. Elokuvassa jätetäänkin jäähyväiset ajalle ennen toista maailmansotaa. Sen jälkeenhän maailma ei enää ollut entisensä.
